marginaali

Diktaattori

#14020. Maanantai, 16. elokuuta 2010 klo 11.03.49, kirjoittanut Jani.

Charlie Chaplin diktaattorina Näin unta, että suun­nit­te­lin Dik­taat­to­rin uusin­ta­fil­ma­ti­soin­tia. Ins­pi­roi­duin jon­kin sor­tin juh­lil­la tapah­tu­nees­ta omas­ta slaps­tick-kohel­ta­mi­ses­ta­ni (mene­tin muun muas­sa housu­ni, kun ne tart­tui­vat kiin­ni pin­nis­täes­sä­ni läpi lii­an pie­nes­tä ovi­au­kos­ta). Pää­tin, että suun­nit­te­li­sin ja toteut­tai­sin tuo­tan­to­ni yhteis­työs­sä pää­osa­näyt­te­li­jäk­si valit­se­ma­ni Jim Car­reyn kans­sa. Kier­sin hänen kans­saan ala-aste­ra­ken­nus­ta, jon­ka sisäl­le elo­ku­van tapah­tu­mat sijoit­tui­si­vat. #

Sit­ten näin unta, että olin päi­väl­li­sil­lä. Kos­ka en mah­tu­nut pää­pöy­tään, ase­tuin yksi­nä­ni pie­nem­pään pöy­tään, kyl­jel­le­ni. Siel­tä tuu­li puhal­te­li minut aina välil­lä keit­tiön toi­sel­le lai­dal­le ja jou­duin kapua­maan takai­sin. Käy­tin tol­kut­to­mas­ti voi­ta lei­pie­ni voi­te­luun. Päi­väl­lis­ten isän­tä öyk­kä­röi, tai tar­kem­min sanot­tu­na jyrä­si tah­dol­laan mui­den ylit­se (sam­mut­ti esi­mer­kik­si yksi­puo­li­ses­ti radion, kos­ka ei pitä­nyt sove­li­aa­na sen kuun­te­le­mis­ta päi­väl­li­sen aika­na), ja se vitut­ti minua niin suun­nat­to­mas­ti, että olin taas räjäh­dys­pis­tees­sä, kun herä­sin. #

En muu­ten ole kos­kaan näh­nyt Dik­taat­to­ria. Pitäi­si kyl­lä. #

Kaupunkivaltioita tulevaisuuden postapokalyptisessa viidakkomaailmassa

#13963. Torstai, 12. elokuuta 2010 klo 13.55.01, kirjoittanut Jani.

Kaupunkivaltio viidakossa Näin unta tule­vai­suu­den pos­ta­po­ka­lyp­ti­ses­ta Maas­ta, jos­sa ihmi­set oli­vat eris­täy­ty­neet luon­nos­ta pit­kien terä­sai­dat­tu­jen tei­den yhdis­tä­miin terä­sai­dat­tui­hin kau­pun­ki­val­tioi­hin. Lopun ajat oli­vat ilmei­ses­ti koit­ta­neet eko­ka­ta­stro­fin muo­dos­sa, mis­tä syys­tä ihmi­sa­su­tuk­sen ulko­puo­li­nen luon­to oli pää­tet­ty jät­tää täy­sin kos­ke­mat­to­mak­si ja luku­mää­räm­me pitää alhai­si­na (val­tiot oli­vat vain 1-2 kilo­met­riä hal­kai­si­jal­taan, ja nii­den väli­mat­kat usei­ta sato­ja, jol­lei tuhan­sia kilo­met­re­jä). Tämän seu­rauk­se­na esi­mer­kik­si suun­nil­leen nykyi­sen Rans­kan seu­dul­la kas­va­nees­sa vii­da­kos­sa kul­jes­ke­li jää­kar­hu­ja (jep). #

Itse suun­nit­te­lin elo­ku­van ohjaa­mis­ta. Sen aihee­na oli­si ollut sis­si­ryh­mä, jon­ka teh­tä­vä­nä oli­si var­mis­taa kah­den kau­pun­gin välil­lä kul­ke­van rei­tin tur­val­li­suus, min­kä takia heil­lä oli­si ollut lupa kul­kea osit­tain myös aida­tun rei­tin ulko­puo­lel­la (toi­sin kuin taval­li­sil­la kan­sa­lai­sil­la, jot­ka siis eivät saa­neet ylit­tää aito­ja). Juo­ne­na oli­si, että yksi sis­seis­tä yrit­täi­si sala­kul­jet­taa löy­tä­mäs­tään suden­pe­säs­tä mukaan­sa poi­mi­man­sa suden­pen­nun, ja susi­lau­ma jah­tai­si jouk­koa ja nap­si­si sen hen­gil­tä yksi ker­ral­laan. Sit­ten tajusin, että tämä minun elo­ku­va­ni idea­han on suo­raan 200 vuot­ta sit­ten val­mis­tu­nees­ta Juras­sic Park III:sta, ja pää­tin hylä­tä sen. #

Kai­ken­kaik­ki­aan siis mel­ko epä­rea­lis­ti­nen ske­naa­rio, mut­ta tuos­ta voi­si kyl­lä tai­ta­va juo­nen­pu­no­ja kehi­tel­lä oikein mehu­kas­ta ski­fiä. Sii­nä voi­si tuon keh­non elo­ku­vai­dea­ni sijas­ta esi­mer­kik­si olla aitauk­sis­ta karan­nei­ta ja vil­lis­sä luon­nos­sa elä­mään pyr­ki­viä ihmi­siä lah­taa­va kuo­le­man­par­tio. Ainek­sia 12 api­nas­ta, Bla­de Run­ne­ris­ta ja Uljaas­ta uudes­ta maa­il­mas­ta. #

Nuo kuolleet silmät

#13629. Sunnuntai, 1. elokuuta 2010 klo 14.33.21, kirjoittanut Jani.

Kaksi poikaa rannalla käsi kädessä Olen unis­ta pää­tel­len retar­doi­tu­nut. Aikoi­naan näin unia armei­jas­ta, sit­ten lukios­ta ja ylä­as­tees­ta, ja nyt ala-astea­jois­ta. (Oikeas­ti se ei tie­ten­kään men­nyt noin, mut­ta tuo on pal­jon nase­vam­pi tari­na kuin rosoi­nen todel­li­suus, jos­sa näen näi­tä kaik­kia sekai­sin. Typis­tin vain nii­den kes­ki­näi­set pai­no­tuk­set edel­lä kir­joit­ta­maa­ni yksin­ker­tais­tuk­seen.) #

Puit­teis­ta riip­pu­mat­ta unien tee­ma on aina sama. Kou­lus­sa on kes­ki­päi­vä (vaik­ka ulko­na on aina pilk­ko­pi­me­ää), ja jäl­jel­lä on siis vie­lä 2-4 oppi­tun­tia. Se tun­tuu minus­ta niin muser­ta­van pit­käl­tä ajal­ta, että tajuan, etten miten­kään voi sel­viy­tyä sii­tä. Pää­tän läh­teä kotiin. Vaik­ka tie­dän, etten pys­ty jää­mään, yleen­sä pel­kään tulos­sa ole­vaa opet­ta­jaa (/kapiaista) ja sitä, että läh­töä­ni pide­tään ran­gais­ta­va­na lint­saa­mi­se­na. Unis­sa, jois­sa opet­ta­ja on pai­kal­la, hän yleen­sä kui­ten­kin ymmär­tää sai­rau­te­ni ja pitää itses­tään sel­vä­nä, että olen täy­sin kyvy­tön mihin­kään. #

Näi­hin ala-astea­jan uniin liit­tyy lisäk­si suru­mie­li­syyt­tä sii­tä mitä meis­tä on tul­lut. Minus­ta ihmi­nen ei aikuis­tues­saan suin­kaan aktua­li­soi lap­suu­ten­sa poten­ti­aa­lia eli ikään kuin val­mis­tu lopul­li­sek­si itsek­seen, niin kuin tapah­tu­ma ehkä puh­taas­ti bio­lo­gi­ses­sa mie­les­sä tuli­si tul­ki­ta. Sen sijaan hän vain van­he­nee, enkä sil­lä siis tar­koi­ta mitään kyp­sy­mi­sen kal­tais­ta posi­tii­vis­ta, vaan kaik­kea van­he­ne­mi­seen liit­ty­vää huo­no­ne­mis­ta. Alkaen jo ulkoi­ses­ta ole­muk­ses­ta, hel­vet­ti: aikuis­tu­mi­nen tar­koit­taa sitä, että sileä, kau­nis ja haju­ton lap­si-ihmi­nen rup­sah­taa läs­ki­sek­si, kar­vai­sek­si ja hai­se­vak­si irto­nah­ka­sä­kik­si. Enke­li muut­tuu demo­nik­si, jär­kyt­tä­väk­si irvi­ku­vak­si omas­ta enti­ses­tä itses­tään. #

En sil­ti suin­kaan haluai­si pala­ta lap­suu­teen, sil­lä niin kuin jo ties kuin­ka mon­ta ker­taa olen kir­joit­ta­nut, lap­suus on elä­män vit­tu­mai­sin­ta aikaa. #

Island Hopping Raftsman

#13403. Maanantai, 5. heinäkuuta 2010 klo 16.34.39, kirjoittanut Jani.

Ikoninen saari Olen pie­nel­lä autiol­la saa­rel­la, joka on jää­mäs­sä veden alle. Ennä­tän juu­ri ja juu­ri kyhä­tä itsel­le­ni lau­tan, jol­le nousen ja jätän huk­ku­van saa­ren taak­se­ni. #

Sei­laan ula­pal­la. Laut­ta­ni on niin huo­noa tekoa, että tuon tuos­ta­kin sii­tä irtoi­lee pui­ta. Koe­tan tar­rau­tua nii­hin ennen kuin ne kar­kaa­vat ja kiin­nit­tää ne takai­sin. Yri­tyk­sis­tä­ni huo­li­mat­ta laut­ta hupe­nee alta­ni mat­kan ede­tes­sä. #

Kun lau­tas­ta­ni on jäl­jel­lä vain rip­peet, näen uuden saa­ren lähes­ty­vän. Hyp­pään veteen ja uin saa­rel­le. Olen uupu­nut pon­nis­te­luis­ta­ni, mut­ta onnel­li­nen sel­viy­dyt­tyä­ni hen­gis­sä. #

Levät­tyä­ni huo­maan, että vesi alkaa taas nous­ta, ja että tämä­kin pik­kusaa­ri on jää­mäs­sä sen alle. Onnek­si täl­lä­kin saa­rel­la on hie­man ajo­puu­ta. Kyhään itsel­le­ni uuden lau­tan, ja jätän saa­ren ennen kuin hukun sen muka­na. #

Laut­ta­ni on huo­no ja hajo­aa vähi­tel­len. Pel­kään huk­ku­va­ni, kun­nes näen pie­nen aution saa­ren… #

Avainsanat:

Täytettä

#13008. Tiistai, 1. kesäkuuta 2010 klo 11.59.50, kirjoittanut Jani.

Uni­ryt­mi­ni on men­nyt kum­mal­li­sek­si: illal­la lää­ke ei väsy­tä enti­seen mal­liin, ja aamul­la tun­tuu että voi­sin jat­kaa nuk­ku­mis­ta loput­to­miin. Lisäk­si unet ovat taas vaih­teek­si jär­jet­tö­män elä­väi­siä, var­sin­kin ne aamui­set. Kun­han pakot­tau­dun nouse­maan, huo­maan, etten ole enää väsy­nyt, mut­ta aiem­min se on tar­koit­ta­nut sitä, ettei uni enää mais­tu. Nyt pys­tyn nukah­ta­maan ihan hel­pos­ti uudes­taan sii­tä huo­li­mat­ta­kin, ettei väsy­tä. #

Eikä tuo yli­mää­räi­nen nuk­ku­mi­nen aina­kaan auta jak­sa­mis­ta, sil­lä hereil­lä olles­sa­ni olen levo­ton ja kyl­läs­ty­nyt. Aivo­sä­hi­käi­siä ei sen­tään ole, joten lääk­keen imey­ty­mi­ses­tä ei kai­ke­ti ole kyse. Olen löy­tä­nyt suo­lis­tol­le­kin sopi­van päi­vä­ryt­min: kun menen salil­le aamiai­sen jäl­keen, eli ennen seu­raa­vaa ate­ri­aa, mitään ongel­mia ei ole, tai jos onkin, ne ilme­ne­vät sit­ten myö­hem­min päi­väl­lä koto­sal­la. #

Kai­ke­ti kyse on vain nor­maa­lis­ta vuo­den­ai­ka­vaih­te­lus­ta, mut­ta vit­tu­mais­ta se on sil­ti­kin. #

Avainsanat: