Vie­tin aamun pas­sii­vis­ten sel­vä­unien paris­sa: olin enim­mäk­seen tie­toi­nen sii­tä, että tapah­tu­mat ovat unta, mut­ten enim­mäk­seen puut­tu­nut nii­den kul­kuun tai ohjan­nut nii­tä miten­kään. Kun olin uppou­tu­mai­sil­la­ni lii­an syväl­le tapah­tu­mien todel­li­suu­teen, ravis­tau­duin hereil­le. Aina nukah­det­tua­ni uudes­taan tapah­tu­mat alkoi­vat sii­tä tilan­tees­ta, mis­sä oikeas­ti­kin olin, eli yksin sän­gyl­lä. #

Herät­tyä­ni lopul­ta pysy­väs­ti mie­tin unen ja val­veen välis­tä eroa. Uskoak­se­ni ne on mah­dol­lis­ta erot­taa toi­sis­taan laa­dul­li­ses­ti: unis­sa­ni tapah­tu­mat saa­vat aina alkun­sa omas­ta ajat­te­lus­ta­ni, kun taas val­ve­to­del­li­suu­des­sa sel­lais­ta tapah­tuu vain hyvin har­voin, sat­tu­mal­ta. #

Tie­ten­kään en yleen­sä kiin­ni­tä tähän omaan, aktii­vi­seen roo­lii­ni unie­ni todel­li­suu­den luo­mi­ses­sa kovin pal­jon huo­mio­ta, mut­ta sil­loin kun teen, se on help­po näh­dä. Toi­si­naan se on räi­keän ilmeis­tä vaik­kei sitä edes yrit­täi­si poi­mia: ajat­te­len jotain (“Entä jos tuo tele­vi­sio-ohjel­man hir­viö oli­si­kin tot­ta?”), ja eikös vaan heti seu­raa­va­na het­ke­nä juu­ri se asia toteu­du­kin unes­sa (“Aargh, nyt se hir­viö sei­soo tuol­la keit­tiös­sä!”). #

Sen sijaan omis­ta reak­tiois­ta tapah­tu­miin ei unta, aina­kaan epä­sel­vä­un­ta tai tämä­naa­mui­sen kal­tais­ta pas­sii­vis­ta sel­vä­un­ta voi erot­taa val­ve­to­del­li­suu­des­ta, sil­lä ne reak­tiot ovat samat: unen pel­ko, huvit­tu­nei­suus ja viha ovat samaa pel­koa, huvit­tu­nei­suut­ta ja vihaa kuin mitä oli­si­vat val­vees­sa. #

Ainoas­taan jär­jes­tys on siis eri todel­li­suus­tyy­peil­lä eri­lai­nen: unes­sa tulee ensin aja­tus, sit­ten sen herät­tä­mät mie­li­ku­vat, sit­ten reak­tio nii­hin. Val­ve­to­del­li­suu­des­sa tulee ensin tapah­tu­ma, sit­ten mie­li­ku­va sii­tä, sit­ten reak­tio sii­hen ja lopuk­si mah­dol­li­ses­ti aja­tus, joka uskot­te­lee itsel­leen olleen­sa ket­jun alku­pääs­sä niin kuin unes­sa. #

Kie­le­ni kär­keen upon­nees­ta pii­kis­tä vai­kut­taa tul­leen osa uni­ku­vas­to­ni stan­dar­di­ka­lus­toa. Ker­ran kai­voin siel­tä nas­taa, joka oli upon­nut kan­ta­pää edel­lä. Vii­me yönä siel­lä oli joku hiuk­sen­kal­tai­nen mus­ta säie. Se on tie­tys­ti aina äärim­mäi­sen ärsyt­tä­vää, mut­ta unen tee­ma on onnek­si aina se, että saan vie­ra­se­si­neen kie­les­tä­ni ulos, min­kä jäl­keen olo on hel­pot­tu­nut, vaik­ka kie­leen jää­kin ammot­ta­va auk­ko. #

Jos nois­ta tähän men­nes­sä täyt­te­le­mis­tä­ni psy­ko­lo­gin kaa­vak­keis­ta jokin tee­ma nousee esiin, niin ehkä se, että olen äärim­mäi­syyk­sien ihmi­nen, mikä ei tie­ten­kään ole mikään uusi asia. Toi­saal­ta haluan vakaut­ta ja pysy­vyyt­tä useam­mas­sa­kin koh­taa, ja sit­ten toi­saal­ta haluan tuho­ta perus­tan, jota se kovas­ti toi­vo­ma­ni vakaus edel­lyt­täi­si. Mut­ta vakaus voit­taa, kos­ka tuhoa­mis­haa­vei­den toteu­tu­mi­nen on nois­ta sel­väs­ti kaik­kein epä­to­den­nä­köi­sin­tä rea­lis­ti­set mah­dol­li­suu­te­ni huo­mioo­not­taen. #

Ges­ter­byn Siwan sei­nä on taas put­sat­tu seu­raa­vaa tai­tei­li­jaa var­ten. Kuu­lem­ma se vai­kut­taa ihmis­ten tur­val­li­suu­den­tun­tee­seen, tuo tai­tei­lu. Minus­ta se ker­too lähin­nä elä­väs­tä yhtei­sös­tä. Tosin 45-vuo­tias tuher­teil­ja on kyl­lä minus­ta­kin enim­mäk­seen vain sää­lit­tä­vä. #