Men­nei­syy­del­le, taik­ka tule­vai­suu­del­le. Aika­kau­del­le, jol­loin aja­tus on vapaa. Big Brot­he­rin aika­kau­del­ta, Aja­tus­po­lii­sin aika­kau­del­ta, kuol­leel­ta mie­hel­tä… ter­veh­dys. #

Täs­sä omas­sa ajas­sa­ni olen sil­loin täl­löin miet­ti­nyt, mitä ihmi­set vaik­ka­pa vii­si­kym­men­tä vuot­ta sit­ten mah­toi­vat aja­tel­la omas­ta ajas­taan ja sen suh­tees­ta men­nei­siin ja tule­viin aikoi­hin. Entä sata vuot­ta sit­ten? Kak­si­sa­taa? Ajat­te­li­vat­ko ihmi­set tuol­loin, niin kuin minä nyt nois­ta ajois­ta ajat­te­len: että ne oli­vat vie­lä var­sin alku­kan­tai­sia aiko­ja? Eivät enää mui­nais­his­to­ri­aa, mut­ta kehi­tyk­ses­sään kui­ten­kin vas­ta lap­sen­ken­gis­sään. #

Käsit­tääk­se­ni esi­mer­kik­si 1900-luvun alku oli vah­van opti­mis­min ja ihmi­sen saa­vu­tus­ten häi­käi­se­vyy­den ihmet­te­lyn aikaa. Ajat­te­li­vat­ko ihmi­set tuol­loin jo, että nyt ele­tään tule­vai­suut­ta? Jos niin, min­kä­lai­sia muu­tok­sia oman aikan­sa var­si­nai­sel­ta tule­vai­suu­del­ta odot­ti­vat ihan taval­li­set ihmi­set? Oli­si­vat­ko he osan­neet edes kuvi­tel­la, tai ker­rot­taes­sa kyen­neet usko­maan, mil­lai­sia kek­sin­tö­jä tule­vat vuo­si­kym­me­net tuo­vat tul­les­saan? #

En kui­ten­kaan tart­tu­nut näp­päi­mis­töön tar­koi­tuk­se­na­ni poh­tia noi­ta aiko­ja täl­tä kan­nal­ta, vaan tar­jo­tak­se­ni tätä nimen­omais­ta näkö­kul­maa tois­ten aika­kausien ihmi­sil­le omas­ta ajas­ta­ni. Minul­la­han nimit­täin on etuoi­keus elää juu­ri tätä aikaa, jota vas­ta vuo­si­kym­me­nien pääs­tä syn­ty­vät eivät kos­kaan tule koke­maan. Mitä siis minä ajat­te­len omas­ta ajas­ta­ni ja sen suh­tees­ta men­nee­seen ja tule­vaan? #

Jon­kin ver­ran olen jo aiem­min täs­tä kir­joit­ta­nut. Zeit­geist 1970-2010 ker­too näke­myk­se­ni tuos­ta aika­vä­lis­tä ja kos­ket­te­lee hie­man tule­vai­suut­ta­kin. Mah­dol­li­sil­la tule­vai­suuk­sil­la puo­les­taan olen spe­ku­loi­nut ohi­men­nen tuon tuos­ta­kin. #

Mut­ta mil­tä tämä tun­tuu, olla täs­sä ajas­sa, mei­dän ajas­sam­me? Tun­tuu­ko tämä minus­ta vai­val­loi­sel­ta, alkeel­li­sel­ta? Sel­lai­sek­si minä nimit­täin ole­tan ajat aina­kin vie­lä sata vuot­ta sit­ten. Ole­tan, että sil­loin taval­li­set ihmi­set miet­ti­vät aina­kin sil­loin täl­löin käy­tän­nön elä­mäs­sään, että “tämä­kin voi­si olla niin pal­jon hel­pom­paa, jos” ja sit­ten jokin tek­nii­kan kehi­tyk­seen liit­ty­vä pre­mis­si, jos­ta ympä­ril­lä jo tapah­tu­neet muu­tok­set oli­vat anta­neet viit­tei­tä, mut­ta johon ei yleen­sä vie­lä ollut useim­mil­la varaa. #

No, omas­sa ajas­sa­ni minun vas­tauk­se­ni on kyl­lä ja ei. Huo­maan kyl­lä mel­ko usein miet­ti­vä­ni käy­tän­nön asioi­den paris­sa, että tämä on ongel­ma, johon on ilmei­nen tek­ni­nen rat­kai­su, mut­ta jol­le sel­lai­sen kehit­tä­mi­nen ei joko ole ollut (tek­nis­ten ongel­mien kau­pal­li­seen rat­kai­suun eri­kois­tu­neil­le) kan­nat­ta­vaa tai jol­lai­seen minul­la ei ole varaa. Jäl­kim­mäi­nen tar­koit­taa käy­tän­nös­sä sitä, että jou­tui­sin käyt­tä­mään hel­po­tuk­seen enem­män rahaa kuin min­kä arvoi­sek­si tuon hel­po­tuk­sen näin enna­koi­den arvioin. Kyse ei siis yksit­täis­ten asioi­den osal­ta ole abso­luut­ti­ses­ti yli varo­je­ni mene­vis­tä inves­toin­neis­ta, vaan olen aset­ta­nut mie­lee­ni tie­tyn kipu­ra­jan, jon­ka ver­ran epä­mu­ka­vuut­ta ympä­ris­tös­sä­ni kes­tän, kos­ka jos haluai­sin voit­taa sen, uudel­la tasol­la inves­toin­tien mää­rä yhteen­sä ylit­täi­si sen, mihin rah­kee­ni riit­tä­vät. #

Sii­nä suh­tees­sa en usko tilan­teen nyt poik­kea­van sii­tä mitä se oli sata vuot­ta sit­ten. Sano­taan vaik­ka, että sen aikai­nen talon­poi­ka oli­si voi­nut hank­kia jon­kin yksit­täi­sen työ­tään hel­pot­ta­van väli­neen. Se oli­si kui­ten­kin nos­ta­nut hänet sel­lai­sen hen­ki­sen rajan yli, joka oli­si edel­lyt­tä­nyt mui­ta saman­lai­sia hel­po­tuk­sia. Tähän koko­nai­sin­ves­toin­tiin hän ei taas oli­si joko kyen­nyt ker­ta kaik­ki­aan, tai sit­ten hän oikeut­ti enti­sel­lään pysy­mi­sen sil­lä, ettei etu­kä­teen arvioi­den pitä­nyt saa­vu­tet­ta­vaa hel­po­tus­ta inves­toin­nin arvoi­se­na. #

Esi­merk­ke­jä pie­nis­tä käy­tän­nön epä­mu­ka­vuuk­sis­ta, jot­ka täs­sä ajas­sa minä ja useim­mat muut sie­däm­me, ovat vaik­ka­pa hai­se­vat ros­ka­pus­sit ja pöy­dil­le vähi­tel­len ker­ty­vät lei­vän­mu­ruset. Kerääm­me jät­tei­tä pie­niin pus­sei­hin, jot­ka täy­tyt­ty­ään kii­ku­te­taan yleen­sä jalan pihan poik­ki ros­ka­ka­tok­seen. Lei­pää lei­ka­tes­sam­me lei­väs­tä irto­aa murusia pöy­däl­le, ja pöy­tä täy­tyy pyyh­kiä, mikä yleen­sä teh­dään kos­tu­te­tul­la lii­nal­la. Voin suh­teel­li­sen hel­pos­ti kuvi­tel­la tule­vai­suu­den, jos­sa jät­teet voi­daan hävit­tää jäl­kiä ja haju­ja jät­tä­mät­tä sitä mukaa kun nii­tä syn­tyy, ja jos­sa lei­pä tai sitä vas­taa­va elin­tar­vi­ke ei tuo­ta pöy­däl­le ker­ty­viä murusia tai jos­sa muruset katoa­vat (tai hävi­te­tään auto­maat­ti­ses­ti) sitä mukaa kun nii­tä syn­tyy. #

Kään­tö­puo­le­na tun­nen sil­loin täl­löin myös jo ole­mas­sa ole­vien rat­kai­su­jen hel­pot­ta­vuu­den. Tämä tapah­tuu yleen­sä men­nei­syy­teen, ja yleen­sä suh­teel­li­sen lähei­seen men­nei­syy­teen (30-60 vuot­ta) ver­taa­mi­sen kaut­ta: huo­maan, että tämä-ja-tämä ei oli­si­kaan vie­lä niin-ja-niin mon­ta vuo­si­kym­men­tä sit­ten käy­nyt näin hel­pos­ti. Jos vei­sin nykyi­sen mat­ka­pu­he­li­me­ni 1980-luvul­le, Nok­sun toi­min­to­ja epäil­täi­siin siel­lä noi­tuu­dek­si. Toi­set täl­lai­set oival­luk­sen het­ket taas liit­ty­vät tie­tä­myk­seen vaik­ka­pa ihmi­sen ter­vey­des­tä ja sen edis­tä­mi­ses­tä: voin napa­ta vai­vaa­ni pil­le­rin, ja tun­nen itse­ni todel­la tule­vai­suu­den ihmi­sek­si kun ver­taan itseä­ni var­hais­ten lää­kä­rei­den puos­ka­ri­kei­no­jen armoil­la ollei­siin men­nei­syy­den ihmi­siin, jot­ka kuvit­te­li­vat lää­kä­ri­hoi­don saa­mi­sen sinän­sä ole­van sivis­tys­tä, vaik­ka hoi­to tosia­sias­sa vain pahen­si hei­dän vai­vaan­sa. #

Entä osaan­ko kuvi­tel­la, mitä tule­vai­suus tuo tul­les­saan? Jos oli­sin itse näh­nyt nykyi­sen mat­ka­pu­he­li­me­ni 1980-luvul­la (ja jos ole­te­taan, että oli­sin ollut aikui­nen jo sil­loin), oli­sin­ko pitä­nyt sitä noi­tuu­te­na, vai oli­sin­ko heti kyen­nyt sijoit­ta­maan sen tule­vai­suu­den kek­sin­nöil­le varaa­mii­ni, sii­hen saak­ka vain hie­man hämä­rän pei­tos­sa ollei­siin loke­roi­hin? Pitää­kö minun toi­sin sanoen tule­vai­suut­ta kuvi­tel­les­sa­ni tark­kuu­teen pääs­täk­se­ni ylit­tää se, mitä itse pitäi­sin uskot­ta­va­na? Tämän arvioi­mi­nen on vai­ke­aa, sil­lä se riip­puu sii­tä, mil­lai­set uskot­ta­vuu­den rajat minul­la on kes­ki­mää­räi­seen ver­rat­tu­na. Varo­vai­nen ole­tus oli­si, että ne ovat tavan­omai­set, ja minun täy­tyy siis tule­vai­suus osu­vas­ti kuvi­tel­lak­se­ni ylit­tää ne. #

Mis­sä sit­ten on tavan­omai­nen uskot­ta­vuu­den raja? Luu­len, että useim­mil­la sen mää­rit­te­lee nykyi­nen ympä­ris­tö. Pys­tym­me kuvit­te­le­maan nykyi­ses­sä ympä­ris­tös­säm­me ole­vien kek­sin­tö­jen joh­dan­nai­sia, mut­ta tie­tyn mää­rän muu­tok­sia läpi­käy­ty­ään kek­sin­nöt lak­kaa­vat muis­tut­ta­mas­ta juu­ri­aan, ja muut­tu­vat meil­le vie­raik­si. Esi­mer­kik­si mat­ka­pu­he­li­me­ni ei juu­ri mis­sään suh­tees­sa muis­tu­ta 1980-luvun lan­ka­pu­he­li­mia. Niil­lä on yksi yhtei­nen toi­min­to, mut­ta val­tao­sa mat­ka­pu­he­li­me­ni omi­nai­suuk­sis­ta puut­tuu van­has­ta lan­ka­pu­he­li­mes­ta. En usko­kaan, että oli­sin 1980-luvul­la kyen­nyt miel­tä­mään Nok­sua­ni vain hyvin kehit­ty­neek­si lan­ka­pu­he­li­mek­si muu­ten kuin puhe­lu­käy­tös­sä. #

Entä miten tämän voi­si sovel­taa nyky-ympä­ris­tö­ni kek­sin­töi­hin? Esi­merk­kiä jat­kaak­se­ni, mil­lai­nen kom­mu­ni­koin­ti­vä­li­neen tuli­si olla, jot­ta en enää miel­täi­si sitä hyvin kehit­ty­neek­si mat­ka­pu­he­li­mek­si? Voin vie­lä var­sin hel­pos­ti­kin kuvi­tel­la kor­vaan, sil­mään ja sor­meen sijoi­tet­ta­vat implan­tit, jot­ka toi­mit­ta­vat samaa vir­kaa kuin mat­ka­pu­he­li­me­ni nyt. Sel­lais­ta kek­sin­töä käyt­tä­vä tule­vai­suu­den vie­ras tus­kin poik­ke­ai­si tar­peek­si Blue­tooth-kor­va­na­pin käyt­tä­jis­tä vai­kut­taak­seen noi­dal­ta. #

Miten oli­si suo­ra aja­tus­ten­siir­to? Se meni­si jo yli uskot­ta­vuu­den raja­ni. Ihmi­set oli­si­vat kaik­kial­la välit­tö­mäs­sä ja pääl­le­päin näky­mät­tö­mäs­sä yhtey­des­sä glo­baa­liin tie­to­verk­koon ja siis myös toi­siin­sa. Fyy­si­ses­sä läs­nä­olos­sa kans­sa­ni he vai­kut­tai­si­vat minus­ta sil­tä kuin kana­voi­si­vat juma­lan tai tois­ten­sa sano­ja. Kyse oli­si vain kom­mu­ni­koin­nis­ta ihan kuten lan­ka­pu­he­li­men­kin tapauk­ses­sa, mut­ten kyke­ni­si sijoit­ta­maan sitä mie­les­sä­ni ole­vaan “matkapuhelin”-lokeroon. Huo­mat­ta­vaa täs­sä on se, että kun puhun uskot­ta­vuu­des­ta, kyse on siis tosi­aan vain loke­roin­nin ongel­mas­ta: pys­tyn kyl­lä usko­maan tule­vai­suu­teen, jos­sa kuvaa­ma­ni tek­no­lo­gia on ole­mas­sa. En vain pys­ty joh­ta­maan sitä nyky-ympä­ris­tös­tä­ni. #