Se on kuin pis­tee­seen puris­te­tuk­si tule­mi­nen. Jos aja­tel­laan klaustro­fo­bi­aa mitat­ta­va­na suu­ree­na, se vas­taa kau­hun tun­net­ta sil­loin, kun mit­ta­ri näyt­tää ääre­tön­tä. Sii­hen ei lii­ty ympä­röi­vän tilan rajoit­tu­nei­suut­ta, sii­hen ei edes tar­vi­ta sitä, vaan kyse on sisäi­sen todel­li­suu­den ava­ruu­del­li­ses­ta luhis­tu­mi­ses­ta nol­laan. #

Jokai­nen lii­ke, jo pelk­kä aja­tus­kin liik­ku­mi­ses­ta tekee kipe­ää, kos­ka se tun­tuu luon­nol­lis­ten rajo­jen rik­ko­mi­sel­ta; sitä halu­aa pysäh­tyä koko­naan, laka­ta tyys­tin liik­ku­mas­ta, hen­git­tä­mäs­tä ja ajat­te­le­mas­ta, kos­ka kaik­ki lii­ke — aja­tuk­sen lii­ke mukaan­luet­tu­na — tuot­taa luonn­o­ton­ta tus­kaa. #

Aja­tus kuo­le­mas­ta tun­tuu sil­loin loo­gi­ses­ti äärim­mäi­sen loh­dul­li­sel­ta. #

Minun on hyvin vai­kea kuva­ta tätä, luul­ta­vas­ti sik­si, etten ole tuon yhden koke­muk­sen lisäk­si kos­kaan tun­te­nut mitään, mikä oli­si edes lähel­lä sitä, enkä ole kos­kaan edes kuul­lut kenen­kään muun koke­neen vas­taa­vaa, joten jo pelk­kien ver­taus­ku­vien­kin kek­si­mi­nen tun­tuu yli­voi­mai­sel­ta. #

En osaa sanoa, teki­si­kö täl­lai­sen koke­muk­sen ainut­laa­tui­suus sii­tä kenel­le tahan­sa samal­la taval­la rak­kaan kuin mitä se on minul­le, vai olen­ko sii­nä suh­tees­sa vain oman­lai­se­ni, maso­kis­ti­nen poik­keus. #