© Fire­light Media Inc. #

Tänä ilta­na kak­ko­sen Doku­ment­ti­pro­jek­ti näyt­tää sen Stan­ley Nel­sonin Jones­town-dok­ka­rin (Jones­town: The Life and Death of Peoples Temple) kel­lo 22:05 alkaen. Suo­sit­te­len. #

  #

Vaik­ka takoi­sin Java-ohjel­maa­ni kuin­ka pal­jon try...catch -loh­ko­ja, ilmei­sen syväl­lä ole­vien psy­ko­lo­gis­ten syi­den takia en tun­ne oloa­ni kotoi­sak­si nii­den kans­sa. Aja­tus sii­tä että poik­keus­kä­sit­te­lyn sisäl­lä ole­va koo­di - minun koo­di­ni - tekee mah­dol­li­ses­ti vir­heen, on tavat­to­man häi­rit­se­vä. #

Enkä minä ole edes oikea nört­ti. #

 #

“The Nerd Test, ver 2.0” (NerdTests.com Juha) #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]10.9.2007[/klo] 1:45 Lisä­sin nörttitestituloksen.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #

Vaik­ka peri­aat­teel­li­sel­la tasol­la käsi­tän­kin totuuk­sien suh­teel­li­suu­den, en kyke­ne näke­mään omaa sisin­tä­ni vaih­to­kel­poi­se­na. Olen lap­sel­li­sen ylpeä omas­ta mus­ta­val­koi­suu­des­ta­ni, ja jos se tuot­taa­kin minul­le toi­si­naan surua, minä valit­sen mie­luum­min elä­män surul­li­se­na kuin mus­ta­val­koi­suu­des­ta­ni luo­pu­mi­sen. #

Tämä jää­rä­päi­syy­te­ni siis osoit­taa, etten tosia­sias­sa ole alkuun­kaan sisäis­tä­nyt sitä, ettei yksi suh­tau­tu­mi­nen ole tois­ta arvok­kaam­pi. Jol­len tun­ti­si ylpeyt­tä, voi­si vie­lä kuvi­tel­la, että pidän omaa suh­tau­tu­mis­ta­ni vain par­haa­na mah­dol­li­se­na itsel­le­ni, mut­ta kun minä tun­nen. Pidän mus­ta­val­koi­suu­te­ni takia itseä­ni parem­pa­na kuin muut, jot­ka eivät pidä asiois­ta kiin­ni ja vaa­di niil­tä täy­del­lis­tä puh­taut­ta. #

Tämä on kak­sin­ker­tai­nen vir­he, sil­lä ei ainoas­taan ole oma suh­tau­tu­mi­se­ni lain­kaan parem­pi kuin kuin mui­den suh­tau­tu­mi­nen omal­la koh­dal­laan, vaan se ei ole abso­luut­ti­ses­ti paras mah­dol­li­nen myös­kään minun koh­dal­la­ni. Suh­tau­tu­mi­sen tuli­si olla muo­vail­ta­vis­sa aina het­ken mukaan, sil­lä eri tilan­teis­sa eri­lai­set suh­tau­tu­mis­ta­vat ovat tehok­kaim­pia. #

On haus­ka huo­ma­ta miten suju­vas­ti pys­tyn liik­ku­maan kah­den tason välil­lä: edel­lis­tä vir­ket­tä kir­joit­taes­sa­ni se kuu­los­ti vie­lä täy­sin jär­keen­käy­päl­tä, sil­lä abso­luut­ti­sia totuuk­sia­han ei ole. Mut­ta kun mie­tin sen sisäl­töä oman itse­ni kan­nal­ta, tun­nen kuin­ka sisäl­lä­ni herää kau­his­tu­nut vas­ta­rin­ta: “Ei! Tämä minun suh­tau­tu­mi­se­ni on paras kai­kis­sa tilan­teis­sa, nyt ja aina!” #

Tämän sisim­mäs­tä­ni kiin­ni­pi­tä­mi­sen takia olen aina suh­tau­tu­nut lie­väs­ti epäil­len aja­tuk­seen sii­tä, että mikään psy­ko­te­ra­pia voi­si minuun vai­kut­taa. Samal­la olen myös pitä­nyt väki­val­tai­se­na sitä, että se joi­hin­kui­hin mui­hin ehkä vai­kut­taa­kin; eivät­kö he jou­du sil­loin luo­pu­maan sisim­mäs­sään jos­tain, joka on ollut heil­le yhtä rakas­ta kuin oma mus­ta­val­koi­suu­te­ni on minul­le? #

Suh­tau­tu­mi­sen täy­del­li­sen muo­vail­ta­vuu­den ihan­noin­ti­ni takia taas puo­les­taan psy­ko­paa­tit ovat minus­ta mel­kein aina olleet kieh­to­via. #