Syö­mi­nen on äärim­mäi­sen vas­ten­mie­lis­tä tou­hua. Jos ruo­ka on tar­peek­si hyvää, sen vas­ten­mie­li­syy­den voi kyl­lä täy­del­li­ses­ti unoh­taa, mut­ta toi­saal­ta taas on ruo­kia, joi­den paris­sa se vas­ten­mie­li­syys oikein eri­tyi­ses­ti koros­tuu. #

Kun syö samal­ta istu­mal­ta kol­mat­ta Ruis­pa­laa, alkaa leu­ka­li­has­ten teke­mä työ jo tun­tua niis­sä. Samal­la lail­la kuin huu­li johon­kin kolah­det­tu­aan (tai jos on onnis­tu­nut otta­maan tur­paan­sa), koko suun alue on sii­hen kol­man­teen lei­pään men­nes­sä muut­tu­nut erin­omai­sen her­käk­si tun­toais­til­taan. Sitä ei pys­ty ole­maan ole­mat­ta tie­toi­nen sii­tä, että täs­sä heti minun sil­mie­ni ala­puo­lel­la, eli mel­kein kiin­ni minus­sa itses­sä­ni on kak­si luis­ta levyä, jot­ka mekaa­ni­ses­ti toi­si­aan vas­ten jau­ha­mal­la muren­ta­vat jota­kin ainet­ta pie­nem­mäk­si, jot­ta sen sai­si niel­tyä. #

Ja mitä se nie­le­mi­nen­kin sit­ten on? En tie­dä ovat­ko nai­set ehkä joten­kin vähem­män herk­kiä sil­le, kun hei­dän keho­jen­sa sisään pan­naan niis­sä ole­vis­ta aukois­ta asioi­ta, mut­ta aina­kin minä mie­he­nä koen sen äärim­mäi­sen kiusal­li­se­na ja iljet­tä­vä­nä. Täs­tä saat­tai­si joku psy­koa­na­lyy­tik­ko olla aika innois­saan, mut­ta minä en koe mitään tar­vet­ta­kaan kiis­tää sitä, että aja­tus sii­tä, etten tule­kaan toi­meen itse­nä­ni, vaan tar­vit­sen jotain itse­ni ulko­puo­lel­ta, saa minut tun­te­maan itse­ni joten­kin ihan riit­tä­mät­tö­mäk­si ja ennen kaik­kea epäit­se­näi­sek­si. Sen takia vie­rai­den ihmis­ten seu­ras­sa syö­mi­nen on minus­ta kam­mot­ta­vaa, kos­ka en minä tuo­ta omaa mität­tö­myyt­tä­ni halua jul­ki­ses­ti mai­nos­taa. #

Nie­le­mi­sen vas­ten­mie­li­syys koros­tuu appel­sii­nin syö­mi­ses­sä. Niin hyvää kuin appel­sii­ni onkin maul­taan, sen koos­tu­mus, joka ei ole ihan kiin­te­ää, mut­ta ei ihan pelk­kää nes­tet­tä­kään, vaan jotain epä­mää­räis­tä näi­den välil­tä, tekee sen nie­le­mi­ses­tä kam­mot­ta­vaa lous­ku­tuk­sen, lup­su­tuk­sen ja kur­nu­tuk­sen seka­muo­toa. Eri­tyi­ses­ti sii­nä koros­tuu se miten pal­jon ilmaa ruu­an muka­na tulee pakos­ta­kin niel­tyä, kun suu­ta ei siel­lä lil­lu­van nes­teen takia voi raot­taa, mut­ta nes­tet­tä ei myös­kään sen jou­kos­sa ole­vien hedel­mä­li­ha­pa­lo­jen takia pys­ty suo­raan nie­le­mään niin kuin juo­ta­vaa. #

Näis­tä syis­tä minä tyk­kään eni­ten sel­lai­sis­ta ruu­is­ta jot­ka teke­vät syö­mi­ses­tään mah­dol­li­sim­man vai­va­ton­ta ja siten tie­toi­suu­del­le huo­maa­ma­ton­ta. Ide­aa­li minul­le lie­ne­vät lätyt, jot­ka ovat juu­ri sopi­van kiin­tei­tä, jot­ta syö­mi­nen ei ole lähes­kään pelk­kää nie­le­mis­tä, mut­ta riit­tä­vän peh­mei­tä niin, että leu­at eivät käy­tän­nös­sä väsy ollen­kaan nii­tä jau­haes­saan. Ja tie­tys­ti­hän se tai­vaal­li­nen maku­kin aut­taa unoh­ta­maan miten raa­dol­li­ses­ta puu­has­ta on kyse. #