Tänään tein psy­ko­lo­gil­le sel­koa minä­kä­si­tyk­sis­tä­ni ja koh­ta­lon­ky­sy­myk­sis­tä. Hah­mot­te­le­ma­ni kuva muo­dos­tui suun­nil­leen täl­lai­sek­si. #

On “minä”, joka on irral­laan kai­kes­ta mitä minul­le tapah­tuu. “Minä” ei myös­kään ole yksi­kään roo­leis­ta, joi­ta het­kel­li­ses­ti otan ylle­ni toi­mies­sa­ni käy­tän­nös­sä. Tämä irrallis-“minä”, johon iden­ti­fioi­dun sel­väs­ti vah­vim­min ja siis myös vah­vem­min kuin mihin­kään het­kel­li­sis­tä aktii­vi­sis­ta roo­leis­ta­ni, kokee maa­il­man ker­ta­kaik­ki­sen tur­ha­na, meka­nis­ti­se­na jär­jes­tel­mä­nä johon “kukaan” (eli yksi­kään irrallis-“minän” kal­tai­nen olen­to) ei pys­ty vai­kut­ta­maan, vaan jos­sa kaik­ki tapah­tuu vää­jää­mät­tö­mäs­ti niin kuin kel­lo­ko­neis­tos­sa. Irrallis-“minä” ei siis koe saa­van­sa aikaan mitään, mitä het­kel­li­set aktii­vi­set roo­li­mi­nät teke­vät, sil­lä kaik­ki sel­lai­nen tapah­tuu ainoas­taan gee­nien ja oppi­mis­ker­ty­män yhteis­vai­ku­tuk­ses­ta, niin kuin liik­ku­vat bil­jar­di­pal­lot tör­mä­tes­sään pane­vat toi­sia bil­jar­di­pal­lo­ja liik­ku­maan. #

Impo­tens­sis­taan huo­li­mat­ta “minä” kyke­nee tun­te­maan syyl­li­syy­den kal­tai­sia tun­tei­ta, jot­ka ovat loo­gi­ses­ti ris­ti­rii­das­sa sen kans­sa, ettei “minäl­lä” ole mah­dol­li­suuk­sia vai­kut­taa tapah­tu­mien kul­kuun. Lisäk­si “minä” ei halua pel­käs­tään vai­kut­taa tapah­tu­mien kul­kuun, vaan se halu­aa teh­dä sen ainut­laa­tui­sel­la taval­la. Se halu­aa toi­sin sanoen ilmais­ta yksi­löl­li­syyt­tään maa­il­mas­sa, jos­sa sil­lä ei ole kei­no­ja ilmais­ta itse­ään, ja jos­sa kaik­ki ole­mas­sa ole­vat­kin ilmai­sun muo­dot ovat vain enti­sen tois­toa eli epä­ai­nut­ker­tai­sia. Sik­si ole­mas­sao­lon koke­mi­nen on yhtä kuin masen­nus. #

“Minää” ei aina ole ollut ole­mas­sa. Olen omak­su­nut sen tie­tys­sä vai­hees­sa elä­mää­ni, ja luul­lak­se­ni tämä vai­he tuli suh­teel­li­sen myö­hään. Olen pää­tel­lyt, että esi­mer­kik­si monil­la kou­lu­to­ve­reil­la­ni on ollut jotain omaa “minua­ni” vas­taa­vaa jo ala-asteel­la. Päät­te­ly on help­poa, jos tie­tää mil­lais­ta “minät­tö­män” elä­mä on: kui­lu sen ja ilmei­ses­ti ylei­ses­ti nor­maa­li­na pide­tyn “minäl­li­sen” elä­män välil­lä on val­ta­va ja se näkyy myös ulos­päin. #

Juu­ri huo­li omas­ta poik­kea­vuu­des­ta­ni sai minut omak­su­maan “minän”. Itse asias­sa aiko­muk­se­na­ni oli vain kokeil­la sitä (kyl­lä, tein sen juu­ri näin tie­toi­ses­ti), mut­ten enää kyke­ne­kään palaa­maan “minät­tö­myy­teen”. “Minän” muka­naan tuo­man pers­pek­tii­vin takia se oli­si tahal­lis­ta sil­mien sul­ke­mis­ta, mikä on minus­ta eet­ti­ses­ti vää­rin. #