Näin vii­me yönä unta, että olin (joi­den­kin tut­tu­jen kans­sa) len­to­ko­nees­sa mat­kal­la jol­le­kin Islan­tiin kuu­lu­val­le saa­rel­le. Kun lähes­tyim­me saar­ta, näin sen ikku­nas­ta ja säi­käh­din sen pie­nuut­ta. Tar­kem­min sanot­tu­na pel­kä­sin sitä miten len­to­ko­ne pys­tyi­si las­keu­tu­maan niin pie­nel­le saa­rel­le: se ei ollut edes taval­li­sen kii­to­ra­dan mit­tai­nen mis­sään suun­nas­sa. #

Ajat­te­lin, että voim­me sen­tään len­tää vie­lä Islan­tiin ja las­keu­tua siel­lä kun­non len­to­ken­täl­le. Sit­ten minul­le ker­rot­tiin, ettei tämä ikku­nas­ta näky­vä maa-alue ollut itse asias­sa edes se koh­de­saa­ri, vaan Islan­ti. Sil­loin minä vas­ta huo­les­tuin­kin. (Val­ve­tie­tääk­se­ni Euroo­pas­ta Islan­tiin mat­kaa­van len­to­ko­neen tan­kil­li­sel­la pää­si­si hyvin­kin vie­lä uudes­taan man­te­reel­le las­keu­tu­mat­ta, mut­ta tätä mah­dol­li­suut­ta unes­sa en joko tien­nyt tai sit­ten se tun­tui epä­var­mal­ta.) #

Len­to­ko­ne las­keu­tui “Islan­tiin” niin pysäh­tyen juu­ri ja juu­ri ennen kuin maa lop­pui pyö­rien alta, jon­kin talon pihal­la ole­vaan puu­hun. Mitään var­si­nais­ta kii­to­ra­taa ei edes ollut, vaan saa­ri­pie­no­kai­nen oli vain tasais­ta, vetis­tä ruo­ho­maa­ta. Maa oli vetis­tä, kos­ka saa­ri oli vain hädin tus­kin meren­pin­nan ylä­puo­lel­la. #

Jos­sain vai­hees­sa jou­duin sit­ten kui­ten­kin veden varaan ja olin vie­lä­pä ihan avo­me­rel­lä, kau­ka­na “Islan­nis­ta­kin”. Olin panii­kis­sa, joka ei joh­tu­nut pel­käs­tään huk­ku­mi­ses­ta­ni, vaan sii­tä miten ympä­ril­lä ei ollut mitään muu­ta kuin vet­tä. Noin sanot­tu­na sii­nä ei ehkä ole mitään jär­keä, mut­ta seli­tän sitä hie­man lisää. #

Saman­lai­nen pako­kau­hun tun­ne on minul­la aiem­min ollut unis­sa, jois­sa olen ava­ruu­des­sa ilman ava­ruusa­lus­ta tai mitään muu­ta­kaan kei­noa pääs­tä takai­sin maa­han. Se on suo­raan peräi­sin Clar­ken 2001 Ava­ruus­seik­kai­lun koh­tauk­ses­ta, jos­sa Frank Poo­le jou­tuu tuol­lai­seen tilan­tee­seen (yri­tin pyör­tää tätä ilmaus­ta niin etten tuli­si pal­jas­ta­neek­si tari­nas­ta lii­kaa, jos nyt joku vaik­ka ei oli­si sat­tu­nut sitä vie­lä lukemaan/näkemään). #

Tämä täl­lai­nen “ympä­ril­lä­ni ei ole mitään inhi­mil­lis­tä, ei edes mitään (näky­vää) elol­lis­ta” kuvaa tie­tys­ti var­sin hyvin sitä tyh­jyyt­tä, joka mei­tä todel­li­suu­des­sa ympä­röi. #

(Juo­lah­ti mie­leen, että muut kuin minä tul­kit­se­vat tie­tys­ti tuol­lais­ten unien kuvaa­van sitä mil­lais­ta elä­mä­ni on noin niin kuin puit­teil­taan. Kyl­lä sekin saat­taa aina­kin virit­tää osan näi­hin uniin sisäl­ty­väs­tä tun­ne­la­tauk­ses­ta, mut­ta tosia­sia kui­ten­kin on, että nämä elä­mä­ni kon­kreet­ti­set puit­teet hei­jas­te­le­vat käsi­tys­tä­ni maa­il­man hen­ki­ses­tä todel­li­suu­des­ta, ei toi­sin päin. Tapah­tu­mien jär­jes­tys­hän oli nime­no­maan se, että tuon tyh­jyy­den edes­sä minä masen­nuin ja sik­si supis­tin elä­män­pii­ri­ni, eikä toi­sin päin.) #

Tois­sayö­nä näin taas jotain “mei­dän lap­suusa­jan­per­he autos­sa tal­vi­pi­meäl­lä loput­to­mal­la mat­kal­la” -unta. Sit­ten sii­nä men­tiin kyläs­te­le­mään jon­kin suku­lais­per­heen luo, ja siel­lä lap­set oli­vat jo niin iso­ja, että oli­vat mel­kein läh­te­neet kotoa. Ajat­te­lin sii­nä unes­sa, että no nyt sen­tään olen pääs­syt nyky­ai­kaan näis­sä unis­sa, ettei tart­te lap­suusa­jan tut­tu­jen lap­suus­naa­mo­ja katel­la. #

Sit­ten puo­lit­tain jo herät­tyä­ni tajusin, että nämä unes­sa esiin­ty­neet tut­ta­va­per­heen lap­set ovat todel­li­suu­des­sa hekin jo ajat sit­ten läh­te­neet lap­suu­den­ko­dis­taan, perus­ta­neet per­heet ja saa­neet lap­sia. Sii­tä, kun he ovat olleet sen ikäi­siä kuin unes­sa­ni, on sii­tä­kin jo 15 vuot­ta. Vitut­ti taas niin pal­jon että pomp­pa­sin heti sän­gys­tä, jot­tei enää tar­vit­si­si kat­sel­la unia. #