marginaali

Jotain kornia pimeästä

#10650. Lauantai, 5. tammikuuta 2008 klo 16.21.59, kirjoittanut Jani.

Sain vih­doin­kin toi­saal­la jo aiem­min­kin mai­nit­se­ma­ni Somet­hing Is Out The­re -sar­jan kat­sel­ta­vak­se­ni, ja Elo­ne­tin avul­la sil­le löy­tyi suo­men­kie­li­nen­kin nimi: Jotain pimeäs­tä. Innos­tuin perä­ti rykäi­se­mään sii­tä tuol­lai­sen Wiki­pe­dia-artik­ke­lin. #

Jotain pimeäs­tä on kyl­lä aika jän­nä nimi, sil­lä tuol­lai­sen sci­fi-sar­jan nime­nä se kuu­los­taa juu­ri sil­tä mitä itse sar­ja onkin: jotain niin kor­nia, että sii­tä on tul­lut aikaa myö­ten suo­ras­taan hel­mi. Siis, sitä voi suo­ras­taan kuvi­tel­la kuin­ka sel­lai­sel­le sar­jal­le nimeä miet­ti­neen suo­men­ta­jan aja­tuk­set ovat men­neet jotain tähän tyy­liin: “No tää on taas näi­tä ava­ruusörk­ki­jut­tu­ja, sen nimi­hän voi­si olla jotain… jotain pimeäs­tä. Oikeas­taan sil­lä ei niin ole väliä, että mitä siel­tä pimeäs­tä nyt tulee, kun­han se on jotain pimeäs­tä. Itse asias­sa, sehän voi­si olla ihan vaik­ka­pa vain että Jotain pimeäs­tä. Näin! Tämä hom­ma­han hoi­tuu minul­ta nykyi­sin jo ihan itses­tään.” #

Mut­ta jos kuvi­tel­laan jotain perin­tei­sem­pää fik­tio­ta, siis vähem­män mie­li­ku­vi­tuk­sel­lis­ta, niin sel­lai­sen otsik­ko­na Jotain pimeäs­tä kuu­los­taa jo mel­kein­pä syväl­li­sel­tä. Ja jos jonain päi­vä­nä onnis­tun lopul­ta­kin kir­joit­ta­maan oman pää­ni sisäl­lön auki, ei niin­kään fik­tio­na kuin itse­reflek­tii­vi­se­nä poh­din­ta­na, niin voi­sin­pa ihan hyvin nimit­tää sitä tuol­la nimel­lä tun­te­mat­ta sor­tu­va­ni lähes­kään niin pahas­ti kor­niu­teen kuin mitä tuol­lai­nen sci­fi-sar­jan suo­men­ta­ja saman nimen vali­tes­saan on teh­nyt, joko tie­dos­ta­mat­taan tai — toi­von mukaan — täy­sin tie­dos­taen. #

Tämän poh­dis­ke­lun jäl­keen minua askar­rut­taa tuos­sa nimes­sä oikeas­taan enää vain se, että vetää­kö se kor­niu­des­saan ver­to­ja samas­ta sar­jas­ta video­le­vi­tyk­ses­sä käy­te­tyl­le nimel­le Isku ulkoa­va­ruu­des­ta vai ei. #

Jääkarhut ja muut kotoisat luontokappaleemme

#10649. Torstai, 3. tammikuuta 2008 klo 18.24.52, kirjoittanut Jani.

“Shor­ter win­ters and shrin­king ice caps are threa­te­ning the Scan­di­na­vian count­ry’s birds and mam­mals, inclu­ding polar bears.” #

Natio­nal Geo­grap­hic News (via VLK): “War­ming Hurts Fin­nish Ani­mals” #

Näh­däk­se­ni itse video­ra­por­tis­sa ei sor­ru­ta emä­vir­hee­seen joka tuos­sa ingres­sis­sä teh­dään, mut­ta ei sii­nä kyl­lä toi­saal­ta mil­lään taval­la myös­kään kumo­ta sitä. Päin­vas­toin, rapor­tin kuvat eläin­tar­han jää­kar­hus­ta vain vah­vis­ta­vat tuo­ta har­ha­kä­si­tys­tä. #

Pää­tin täl­lä ker­taa teh­dä poik­keuk­sen, ja osoit­taa vali­tuk­se­ni sin­ne min­ne se kuu­luu: Natio­nal Geo­grap­hicin uutis­toi­mi­tuk­seen. #

As a Fin­nish per­son, I feel a need to point out the gross mis­ta­ke of clai­ming polar bears as being a natu­ral part of the Fin­nish fau­na, as the int­ro­duc­to­ry text to your web video tit­led “War­ming Hurts Fin­nish Ani­mals” […] does. I think the ridicu­lous­ness of the claim is right up the­re with placing the bears down to Antarc­tica, or pen­guins up on the Arc­tic, and it real­ly hurts Natio­nal Geo­grap­hic’s ima­ge of pro­fes­sio­na­lism - not to men­tion the alrea­dy rat­her weak geo­grap­hic know­led­ge that the rest of the world has about Fin­land. #

Tasan ei käy lahjat

#10647. Keskiviikko, 2. tammikuuta 2008 klo 12.08.52, kirjoittanut Jani.

Voi olla, että tyh­myy­teen työ­mo­ti­vaa­tio­na puo­lus­tus­voi­mis­sa pätee sama kuin sii­nä van­has­sa muki­vit­sis­sä hul­luu­teen: sitä ei edel­ly­te­tä, mut­ta sii­tä on ehdot­to­mas­ti apua. #

“[Varus­va­ras­ton hoi­ta­ja Ari Kar­ja­lai­sen mukaan nuo­ri­son muut­tu­mi­nen näkyy sel­vim­min häm­mäs­tyt­tä­vän suu­re­na varus­tei­den katoa­mi­se­na. Hit­ti­tuo­te ovat han­sik­kaat, jot­ka häviä­vät nyky­ään lähes jokai­sel­ta.] #

Kar­ja­lai­nen suo­rit­ti varus­mies­pal­ve­luk­sen vuon­na 1983. #

»Sil­loin jokai­nen huo­leh­ti tava­rois­taan. Minul­ta tosin kato­si­vat yhdet vil­la­han­sik­kaat omaa huo­li­mat­to­muut­ta­ni.«” #

HS.fi: “Lähes jokai­nen varus­mies huk­kaa han­sik­kaan­sa” #

Että sil­lä lail­la. Nykyis­ten varus­mies­ten tava­ran­huk­kaus on todis­te nuo­ri­son muut­tu­mi­ses­ta entis­tä häl­lä­vä­lis­ti­sem­pään suun­taan, vaik­ka mies mel­kein samaan hen­gen­ve­toon tote­aa itse­kin hukan­neen­sa varus­mies­pal­ve­luk­sen­sa aika­na jotain, vie­lä­pä mel­kein täs­mäl­leen saman artik­ke­lin. Mut­ta ennen van­haan se oli­kin vain “omaa huo­li­mat­to­muut­ta”. #

Voi hyvä juma­la. #

 

Oppineita naisia

#10646. Tiistai, 1. tammikuuta 2008 klo 15.49.22, kirjoittanut Jani.

Vii­kon­lop­pu­na tuli käy­tyä Kan­sal­lis­teat­te­ris­sa. Moliè­ren Oppi­nei­ta nai­sia tuli lopul­ta tyy­dyt­tä­mään minua jo kau­an vai­van­neen teat­te­ri­nä­län, ja var­sin hyvin se sen teki­kin. Kak­si­tun­ti­nen kes­to itse asias­sa jopa hiu­kan arve­lut­ti etu­kä­teen, mut­ta lopul­ta se vie­räh­ti kui­ten­kin var­sin nopeas­ti. Itse asias­sa jäl­kim­mäi­nen puo­lis­ko (45 minuut­tia) tun­tui jopa hiu­kan nysäl­tä ensim­mäi­sen (60 minuut­tia) jäl­keen. #

Näy­tel­män nimi on iro­ni­nen, sil­lä Moliè­ren teks­ti pyr­kii kai­kil­la tasoil­la lyt­tää­mään esit­tä­mien­sä nais­ten oppi­nei­suu­den. Se alle­vii­vaa ärsyt­tä­vyy­teen asti sitä miten epä­luon­te­vas­ti filo­so­fi­soin­ti näil­le sovel­tuu, ja vas­taa­vas­ti sitä, miten luon­te­vas­ti se onkin todel­li­suu­des­sa kor­vau­tu­nut tyh­jän­pu­hu­jien tar­joi­le­mal­la sofis­mil­la. Perin­tei­sen lisään­ty­mis­ko­neen ja kodin­hen­get­tä­ren roo­lin valin­nut poik­keus­ta­paus esi­te­tään ainoa­na, joka ei ole täy­sin irral­laan todel­li­suu­des­ta. #

Pel­käs­tään tari­nan ja sen kon­no­taa­tioi­den epä­muo­dik­kuus ei kui­ten­kaan ole kos­kaan oikeu­tus sen muut­ta­mi­sel­le, eikä Arto af Häll­ström kään­nös- ja ohjaus­työs­sään sil­le tiel­le onnek­si ole läh­te­nyt­kään. Haluai­sin aja­tel­la, että se on sikä­li oikea rat­kai­su, että aika on aja­nut Moliè­ren käsi­tys­ten ohit­se sii­nä mää­rin, että nyky­ai­kai­nen ylei­sö kyke­nee näke­mään ne vain kir­joi­tusa­jan­koh­dan kuvas­ti­mi­na. #

En ole eri­tyi­sen koke­nut teat­te­rin­kä­vi­jä, ja huo­maan nyt ehkä sik­si ole­va­ni kri­tii­kis­sä­ni var­sin ham­paa­ton; en oikein osaa nos­taa näy­tel­mäs­tä esiin mitään arvos­tel­ta­vaa, vaik­ka pal­jon sel­lais­ta sii­tä epäi­le­mät­tä löy­tyy. Lähin­nä huo­mio­ni kiin­nit­tyi roo­li­tuk­seen, joka oli mie­les­tä­ni erit­täin onnis­tu­nut. Oikeas­taan vain Juk­ka Puo­ti­la istui hie­man keh­nos­ti san­ka­ril­li­seen roo­liin­sa, jon­ka tukah­du­tet­tu koo­mi­nen puo­li vai­kut­ti ehkä mie­hen mui­den ansioi­den takia nyt koros­te­tun tukah­du­te­tul­ta. #