Mitä minulle kuuluu?
#2851. Maanantai, 28. huhtikuuta 2008 klo 9.37.55, kirjoittanut Jani. 2
Reilu puoli vuotta sitten itse itselleni kasaamani velvollisuudet olivat syöneet minut loppuun. Päiväkirjailun lisäksi lopetin kuntoilun (satunnaista, entiseen verrattuna kuitenkin harvinaista lenkkeilyä lukuunottamatta), ja koska en enää syönyt kasvaakseni, päätin syödä kutistuakseni. Olenkin onnistunut hävittämään jonkin verran ylimääräistä rasvaa. Samalla on tietysti sulanut isot määrät lihasta. #
Viime aikoina olen taas aloitellut kevyttä pyöräilyä ja painonnostelua. Tällä hetkellä sen tarkoituksena on lähinnä toimia totutteluna, lopullisen lihassurkastumisen estäjänä ja mielialankohottajana. Viimeksimainittukin tuntuu taas näin pitkän tauon jälkeen liikunnan avulla onnistuvan. #
Käyn edelleen pari kertaa kuussa mielenterveystoimistossa sairaanhoitajan juttusilla. Olen oppinut ymmärtämään terapian mekanismia saadessani todistaa sen toimimista omalla kohdallani. En ole parantunut, mutta olen saanut avatuksi joitain päässäni olleita umpisolmuja, ja toivoisin kykeneväni siihen ja saavani tehdä sitä myös jatkossa. #
Seurustelen edelleen, asun edelleen Keltinmäessä ja haen edelleen asuntoa. #
Olen pyyhkinyt Windows XP -osion tietokoneeni kiintolevyltä ja ryhtynyt maailmanparantaja-Linux-nörtiksi. Olen samalla huomannut kiinnostuneeni yksityisyyden varjeluun liittyvästä teknologiasta, kuten salasanoista ja salausmenetelmistä. #
Uutisten ja politiikan seuraaminen tuntuu minusta edelleenkin lähes päivittäin yhtä miellyttävältä kuin lasinsirujen syöminen. Jota en pysty lopettamaan. #
Katselen Heisei-kauden Godzilla-elokuvia joka päivä, uudestaan ja uudestaan. #
Kerron asiaan liittymättä hupaisan anekdootin.
Viime viikon keskiviikkona minä olin mm. hyvin humalassa. Muistikuvani ovat hajanaiset, mutta muistan välähdyksenomaisesti sellaisen tapahtuman, jossa istun taksin etupenkillä kotikartanoni edessä, kaivelen taskujani ja totean jämerällä ja mahtipontisella äänellä: “Öö vtuu mulei oo rahaa oho.”
Tästä eteenpäin kaikki on taas pelkkää tummanhyökkäävää usvaa. Taskuistani tahi lompakosta ei puutu mitään, joten ilmeisesti en ole antanut mitään kuskille pantiksi. Tänään töissä mieleeni juolahti jostakin hämärä mielikuva siitä, että olisin luvannut maksaa maanantaina - siis tänään - ruhtinaallisesti, koska saan palkan. Ja koska minä olen humalassa antelias mies, kyse saattaisi olla esimerkiksi sadasta eurosta, munuaisesta tai vastaavasta.
Töistä kotiin tullessani puhelimeni soi. Numero oli minulle outo, ja tajusin heti kyseessä olevan nyt äkäinen taksiasiamies, joka perää minulta saataviaan. Koska samassa työkyydissä kulkee muitakin, en kehdannut vastata ja alkaa selitellä asiaa. Niin, Soneran Find-palvelu ei numeroa löytänyt.
Viimeisenä oljenkortenani googletin heti kotiin päästyäni tuon numeron: 0207292398 ja jumalauta! Arvaa mikä postaus oli heti ensimmäisenä hakutuloksena!
Tämä on luultavasti pisin ja eniten sydämestä, pernasta tai maksasta kirjoitettu kommentti, jonka kuunaan olen kenenkään blogiin postannut. Kiitoksia sinulle tästä, Jani. (Eikö tämä jos jokin muuten todista sen, että blogit ovat ainakin miljoonasatatuhatta kertaa tärkeämpiä kuin sanomalehdet ja muu perinteinen media?)