Kammo
#3322. Maanantai, 29. syyskuuta 2008 klo 17.15.50, kirjoittanut Jani. 19
Aina silloin tällöin nettiin kirjoittelevaan iskee kirjoituksen (blogimerkinnän, kommentin, sähköpostiviestin tms.) julkaisun jälkeen sellainen ihme kammotila, että “mitäs minä nyt sitten oikein lopulta kirjoitinkaan, apua, kirjoitinko minä jotain ihan täysin älytöntä?” Eli jos olen esimerkiksi kirjoittanut näin: #
Söin tänään päivälliseksi grillattua kanaa. #
Niin sitten kun olen poistunut koneen ääreltä jonnekin, sanotaanpa esimerkiksi vessaan, niin siellä ollessa sitten yhtäkkiä iskee tuo kammo, ja sitä miettii, että kirjoitinko sittenkin ylläolevan sijasta vaikkapa näin: #
Söin tänään päivälliseksi grillattua pikkuvauvaa. #
Sitten täytyy äkkiä ravistella ja juosta koneelle tarkistamaan, että mitä sitä oikein tuli kirjoitettua ja vain huomatakseen, että kyllähän sitä sittenkin oli kirjoittanut täsmälleen sitä mitä oli tarkoitus, eikä sitä mikä jostain syystä siellä vessassa löi itsensä sen oikean muistikuvan tilalle. #
Vielä pahempi ongelma tämä on silloin, jos heti tekstin julkaisun jälkeen lähteekin vessan sijasta vaikka käymään kaupungilla, ja tuo kammotila iskee siellä ollessa. Silloin sitä joutuu elämään jännityksessä aina siihen saakka että pääsee taas kotiin ja tarkistamaan, että mitä sitä oikein tulikaan kirjoitettua (joka kuitenkin aina lopulta on ihan juuri sitä mitä piti ollakin). #
Tai no, vaikka tuossa alussa puhuin nettiin kirjoittelevista noin yleensä, niin voihan se tietysti olla niinkin että minä olen ainut joka tästä tämmöisestä kärsii, ettekä te muut ikänä. #
:D! Tutulta kuulostaa, mulla usein työjutut kääntyy tuohon, että sanoinko/kirjoitinko kuitenkin jotain kamalaa kummiskin…yleensä onneksi ei. Et on meitä muitakin.
Kröhöm, tämä on ainakin minulle tuttu, ajoittainen blogupational hazard. Ei mitenkään mieltä ylentävää, mutta niin se vain on.
Huh, no hyvä. Siis minun kannaltani, ei teidän tietenkään.
Ihan on jokapäiväinen tuttu tuo tunne. Ja sitten on kaupungilla juostu kirjastoon nettiin katsomaan, että oliko siellä oikeasti grillattu pikkuvauva. Joskus on ollut. Useimmiten onneksi ei. Mutta se _joskus_ riittää pitämään giljotiinin kylmää terää niskassa.
Heh, ihan normaalia :)
mea: Minä olen sitten tähän saakka ollut onnekas. Tai sitten olen aktiivisesti unohtanut ne kerrat, joilla terä on kuin onkin pudonnut.
Saara: Siltä alkaa teidän kanssatunnustautujien määrän perusteella vaikuttaa.
Kärsin tuosta pari vuotta sitten todella paljon. Kun en enää bloggaa liiemmin, ovat oireet vähentyneet.
Minulla tässä tuntuu olevan joku ihme kausi oikein meneillään tuossa. Siis, etten muista tästä kärsineeni aiemmin, kun blogasin nykyistä paljon ahkerammin, niin paljon kuin nyt, kun en.
Jaa no se piti vielä sanoa että kun tuo oire on blogiympäristöstä kadonnut, olen alkanut kärsiä siitä muualla. Eivät ole harvat nykyään ne kerrat kun jälkikäteen miettii että sanoinko minä niin, kuten tarkoitin, vai niin, mikä olisi hirvittävällä tavalla väärintulkittava katastrofi. Sanomisia on vaikeampi mennä takaisin katsomaan.
Pähee loppuvirke muuten tuossa edellisessä kommentissasi.
Huh, onneksi en juurikaan puhu.
Aluksi olin varma, että ihan vain kohteliaisuuttasi puhuit yleisesti nettiin kirjoittelemisesta, vaikka todellisuudessa olit kohdistanut sanasi juuri minulle. Loppua kohti sitten aloin uskoa, että kyllä sinä omakohtaista tarinaa isket. Tavallaan lohdullista kuulla, että muillakin on noita tuokioita!
t. henkilö, joka välillä sekä kirjoittaa että puhuu netissä vauvojen grillaamisesta
kylmä hiki ja kuumat aallot! pakokauhuinen kirjoittamishetken toistaminen mielessä, virheen etsiminen aivosokkeloista! ja jatkuva epävarmuus, kunnes asian tarkistaa.
minulle tuli ekat kaksi vuotta tuollaisia oireita jo siitä, kun pelkäsin tehneeni kirjoitusvirheen. nykyään en enää jaksa sentään siitä ahdistua.
Niin tuttua!!! Mulla tuo iskee usein silloin, jos olen kirjoittanut illalla, niin pitää nousta vielä sängystä tarkistaan, että kirjotinko sittenkään oikein. Toinen yleisin tapaus on, kun kirjoittaa ennen töihin lähtöä, niin sitten pitää töissä yrittää jossain välissä päästä salaa nettiin tarkistaan, että kait nyt hitto vieköön kirjotin oikein, mitä kirjoitin. En muista, olisinko koskaan oikeasti kirjoittanut väärin ja joutunut korjaamaan. Siksi yritän nykyään vannotella itselleni, että ihan oikein se meni. Kuitenkin on pakko päästä tarkistaan.
Sä: Voin (ainakin toistaiseksi) vain kuvitella sitä paniikin määrää, mikä puhuttuihin julkaisuihin liittyy. Niistä kun niiden vauvojen korjaaminen on melkein yhtä mahdotonta kuin tuosta Uguksen mainitsemasta livepuheesta.
exme: Kirjoitusvirheiden tekeminenkin kyllä mietityttää minua samalla lailla jälkikäteen, mutta niiden suhteen säilyy sentään joku tolkku eli ei synny sitä hiipivää hiiteriä, kun en pelkää niiden aiheuttavan väärinkäsityksiä. Toisin kuin vauvojen…
norsis: Minä olen itse asiassa nukkumaanmenon suhteen kouliintunut tuota jo jossain määrin välttelemään, eli en koskaan sammuta konetta hetipian kokonaisen blogimerkinnän julkaisun jälkeen koska tiedän, että kohta on kuitenkin pakko tarkistaa että mitä sitä nyt taas tuli kirjoitettua.
Kommentteja sen sijaan saatan kyllä laukoa ihan ennen nukkumaanmenoa, ja jätän niiden tarkistamisen sitten suosiolla aamuun vaikka kuinka rupeaisi kuumottamaan yöllä. Onpahan hyvä syy nousta aamulla sängystä!
Niin tai jos sattuu illanvieton jälkeen kirjoittamaan “maailman fiksuimman jutun” jota ei aamulla edes muista ennenkuin se muistuu mieleen juuri kun oli toipumassa pahimmasta morkkiksesta…
Minä saan joskus öisin, kesken unien noita maailman fiksuimpia ideoita, joiden todellinen, paljon vaatimattomampi laatu paljastuu vasta aamulla niitä uudestaan tarkasteltaessa.