Olen kas­va­nut perin­tei­ses­sä suo­ma­lai­ses­sa ympä­ris­tös­sä, eli olen saa­nut kokea tun­tei­den, var­sin­kin nega­tii­vis­ten tun­tei­den hal­lin­nan ja kät­ke­mi­sen ole­van ensiar­voi­sen tär­kei­tä tai­to­ja mat­kal­la koh­ti “aikui­suut­ta”. Tun­teis­ta kaik­kein kiel­le­tyin on luon­nol­li­ses­ti ollut viha, ja juu­ri viha oli se mikä lopul­ta sai visus­ti sul­je­tun pul­lo­ni räjäh­tä­mään. #

Vaik­ka ihmi­sen tun­tei­ta kah­lit­se­van psyyk­ki­sen raken­nel­man räjäh­dys ihmi­sen koko elä­män­kaa­ren mit­ta­kaa­vas­sa voi tapah­tua hyvin­kin äkil­li­ses­ti, se on kui­ten­kin toi­saal­ta myös suh­teel­li­sen hidas tapah­tu­ma. Se on esi­mer­kik­si tar­peek­si hidas antaak­seen suo­ja­kei­no­jen­sa luhis­tu­mis­pis­tee­seen jou­tu­neen ihmi­sen ympä­ril­lä ole­vil­le tilai­suu­den puut­tua sii­hen, ja näin vai­kut­taa krii­sin seu­rauk­se­na syn­ty­vän tuhon laa­tuun ja mää­rään. Minun onnek­se­ni omas­sa tapauk­ses­sa­ni kävi niin. #

Kos­ka kui­ten­kin kai­kis­ta sisää­ni patoa­mis­ta­ni tun­teis­ta juu­ri viha oli se, jon­ka voi­man edes­sä sisäl­le­ni kasaa­ma­ni muu­rit mur­tui­vat, sii­tä tuli tuos­ta pis­tees­tä alka­neen uuden elä­mä­ni rak­kain kiin­ne­koh­ta, oma pie­no­kai­se­ni. Jol­le­kul­le jo pel­käs­tään vihan aset­ta­mi­nen täl­lä taval­la elä­män kiin­to­täh­dek­si saat­tai­si sinän­sä tuot­taa vai­kei­ta­kin moraa­li­sia ongel­mia, mut­ta minul­le sii­hen liit­tyy oikeas­taan vain yksi. Se on väki­val­ta vihan ilmai­se­mi­sen kei­no­na. #

[#] Kos­ka viha on aina ollut minul­ta kiel­let­tyä, en ole saa­nut ope­tel­la sen ilmai­se­mi­sek­si kei­no­ja, joi­ta yleen­sä pide­tään, tai aina­kin omas­ta mie­les­tä­ni oli­si syy­tä pitää, fyy­sis­tä väki­val­taa toi­vot­ta­vam­pi­na. Hai­rah­dun täs­sä koh­taa kap­pa­leen ver­ran aihees­ta, mut­ta olkoon men­neek­si: täs­sä on se syy, min­kä takia minä vie­rok­sun yhteis­kun­nal­li­sia yri­tyk­siä tor­jua vihapuhet­ta. Minä en usko, että vihan sanal­li­sen ilmai­se­mi­sen kiel­tä­mi­nen vähen­tää sen fyy­sis­tä ilmai­sua, vaan lisää sitä. Sano­jen taka­na ole­va viha on tosia­sia, eikä se suin­kaan haih­du ilmaan jos sen ilmai­su­muo­dois­ta vähem­män hai­tal­li­set­kin kiel­le­tään. Se tekee vain muis­ta, jo entuu­des­taan kiel­le­tyis­tä kei­nois­ta (so. fyy­si­ses­tä väki­val­las­ta) suh­teel­li­ses­ti aiem­paa hou­kut­te­le­vam­pia, kun sanal­li­nen ilmai­su menet­tää aiem­man sal­lit­tuu­den etun­sa nii­hin näh­den. #

Pala­tak­se­ni nyt takai­sin alku­pe­räi­seen aihee­seen, tämän­het­ki­nen umpi­ku­ja­ni on seu­raus­ta motii­vi­ris­ti­rii­das­ta. Ris­ti­rii­dan ensim­mäi­nen osa­puo­li on viha­ni, joka ei herä­täk­seen tar­vit­se kovin­kaan kum­moi­sia vas­toin­käy­mi­siä, ja joka herät­tää minus­sa mur­han­hi­moi­sia mie­li­ha­lu­ja. Tämä ei minun sano­ma­na­ni ole pelk­kä lii­oi­tel­tu kie­li­ku­va, sil­lä olen myös omal­la lap­sel­li­sel­la taval­la­ni sanal­lis­ta­nut näi­tä aja­tuk­sia­ni tääl­lä, kuten hyvin tie­de­tään. Tapa­ni on ollut lap­sel­li­nen vain sen takia, että parem­pia­kaan kei­no­ja minul­la ei ole, vaik­ka kovas­ti muu­ta toi­voi­sin — mikään ei ole minus­ta yhtä kadeh­dit­ta­vaa kuin kyky kään­tää pala­va rai­vo pis­te­li­ääk­si kri­tii­kik­si vail­la minul­le omi­nais­ta, luul­ta­vas­ti jopa ala­tyy­lik­si vain nolon köm­pe­löä höy­ryä­mis­tä. #

Näin siis teo­rias­sa. Ris­ti­rii­ta­ni toi­nen puo­li haas­taa kui­ten­kin heit­tä­mään juu­ri edel­lä ilmai­se­ma­ni ihai­lun mäkeen. Se on perua alus­sa kuvaa­mas­ta­ni ase­tel­mas­ta, jos­sa kaik­ki tun­teet ovat kiel­let­ty­jä. Sen takia koen kaik­ki aja­tuk­set oman viha­ni kana­voi­mi­ses­ta väki­val­taa vähem­män vahin­gol­li­siin tekoi­hin (so. virk­kei­den muo­toi­luun) vain uute­na lenk­ki­nä tun­teit­te­ni patoa­mi­seen aikoi­naan täh­dän­nees­sä ket­jus­sa: täs­sä­kin­hän poh­jim­mil­taan ote­taan se, mitä minä todel­li­suu­des­sa, raa­im­mil­ta­ni tun­nen (halua kat­koa lui­ta ja vuo­dat­taa ver­ta) ja teh­dään sii­tä jotain mikä on pal­jon hel­pom­pi pro­ses­soi­da pois päi­vä­jär­jes­tyk­ses­tä, pois mie­lis­tä. Jotain, mikä tekee sii­tä muil­le hel­pom­paa sulat­taa. #

Lie­nee sano­mat­ta­kin sel­vää, että täs­sä vai­hees­sa, kun olen jo ker­ran sel­lai­sen toi­min­nan seu­rauk­se­na syn­ty­neen hen­ki­sen krii­sin läpi­käy­nyt, kaik­ki tämän suun­tai­set­kin aja­tuk­set kuu­los­ta­vat minus­ta rehel­li­sim­mil­lä­ni olles­sa­ni lasin­si­ru­jen syö­mi­sel­tä. Vaik­ka siis toi­saal­ta kadeh­din ihmi­siä, joil­le tuol­lai­nen kyky on kehit­ty­nyt, sel­lai­sen kehit­tä­mi­nen itsel­le­ni tun­tuu vää­ryy­del­tä. En voi olla ajat­te­le­mat­ta tähän tyy­liin: “Mik­si aina minun täy­tyy teh­dä jotain omil­le tun­teil­le­ni, jot­ta muut oli­si­vat niil­tä tur­vas­sa?” sekä var­sin­kin: “Jos minä täl­le tun­teel­le­ni antau­tui­sin, niin näki­sit­te vih­doin­kin, miten suu­ren pal­ve­luk­sen teil­le teen pidel­les­sä­ni kaik­kea sisäl­lä­ni.” #

En var­maan­kaan ole ihan yksin näi­ne aja­tuk­si­ne­ni, sil­lä olen mel­ko var­ma, että tari­nat salai­sen hen­ki­löl­li­syy­den aiheut­ta­mien ongel­mien kans­sa pai­nis­ke­le­vis­ta super­san­ka­reis­ta ovat suo­sit­tu­ja sik­si, että ne hei­jas­te­le­vat juu­ri täl­lais­ta sisäis­tä kamp­pai­lua. Super­san­ka­rin suu­rin lah­ja on aina tämän yli-inhi­mil­li­nen kyky suo­jel­la lähei­si­ään todel­li­sen minuu­ten­sa, tuhoa­van sisäi­sen voi­man­sa pal­jas­tu­mi­sel­ta. #

Sel­lai­ses­ta taas, joka ei ole kos­kaan tun­te­nut vetoa moi­siin tari­noi­hin, ja joka ei ole raken­ta­nut elä­mään­sä tuol­lai­sen mui­den tun­teil­taan suo­je­le­mi­sen ympä­ril­le, tämä kaik­ki kuu­los­taa var­mas­ti täy­sin käsit­tä­mät­tö­mäl­tä. Tämän parem­min en sitä kui­ten­kaan tai­da sanoa. #