Mar­gi­naa­lin perus­ta­mi­ses­ta tulee maa­lis­kuus­sa kulu­neek­si vii­si vuot­ta. Kun nyt joka tapauk­ses­sa­kin koluan noi­ta arkis­to­ja sii­vo­tak­se­ni, niin ajat­te­lin, että voi­sin näin ajal­li­sen merk­ki­paa­lun lähes­tyes­sä tuo­da siel­tä tul­les­sa­ni hiu­kan muis­to­ja tän­ne nyky­päi­vään. En niin­kään uusin­toi­na kuin tar­kas­tel­lak­se­ni, miten asiat ovat sit­tem­min kehit­ty­neet. #

On esi­mer­kik­si huvit­ta­vaa huo­ma­ta, kuin­ka aloi­tel­les­sa­ni tätä blo­gia mie­li­pi­tee­ni päi­vä­kir­ja­tyyp­pi­sis­tä blo­geis­ta oli, ihan niin kuin se var­maan meil­lä kai­kil­la tääl­lä nykyi­sin vai­kut­ta­vil­la on jos­sain var­hai­ses­sa vai­hees­sa ollut, mel­ko tyly: #

Tän­ne tulee nii­tä vähem­män mie­len­kiin­toi­sia jut­tu­ja eli mitä nyt mil­loin­kin aivos­sa sat­tuu liik­ku­maan; omas­ta mie­les­tä­ni nii­den luke­mi­nen tois­ten blo­geis­ta on aika tur­haa tou­hua joten pää­tin sääs­tää mui­den her­mo­ja (jos nyt joku sat­tuu Nuu­de­li­sop­paa­kaan luke­maan) ja erot­taa nämä jutut omal­le osas­tol­leen. #

29. maa­lis­kuu­ta 2004: “Viral­li­set ava­jai­set” #

Ensim­mäi­nen oikea tee­ma täs­tä meta­tee­mas­ta pääs­tyä­ni oli fyy­si­sen kun­non koho­tus. Vaik­kei tämän­het­ki­nen tilan­ne sen suh­teen taas ole­kaan kovin hyvä (vie­tän vuo­sit­tais­ta tal­vi­la­maa­ni), on ilo huo­ma­ta, että olen kui­ten­kin vie­lä kau­ka­na vii­den vuo­den takai­ses­ta rapa­kun­nos­ta­ni. #

Sel­viy­dyin kui­ten­kin kotiin saak­ka joten kuten, ja tote­sin että [käve­ly­ret­ke­ni] oli kulut­ta­nut koko­nais­ta 25 minuut­tia aikaa! Tuo on kui­ten­kin ihan hyvä, kos­ka ajat­te­lin teh­dä tämän saman len­kin uudes­taan illal­la, [enkä] usko että jak­sai­sin läh­teä mihin­kään jos sitä pii­naa oli­si kes­tä­nyt yhtään pidem­pään. Luul­ta­vas­ti oli­sin jou­tu­nut kont­taa­maan lop­pu­mat­kan, ja sit­ten­kin pysäh­ty­mään vii­den minuu­tin välein tasaa­maan hen­gi­tys­tä­ni. #

“Aamu­kä­ve­lyl­lä” #

Hen­ki­sen kun­non suh­teen sen sijaan vai­kut­taa sil­tä, että näin tal­vi­sin vajoan yhä pelot­ta­van lähel­le sitä jamaa, jos­sa olin tuol­loin. #

Usko­ma­ton­ta min­kä­lai­siin saa­vu­tuk­siin olen nyt itse­ni piis­kan­nut: kävin pait­si eili­sil­ta­na, vie­lä tänä­kin aamu­na käve­le­mäs­sä tuon samai­sen len­kin. Siis koko­nais­ta kol­me ker­taa olen ihan oikeas­ti teh­nyt jota­kin, mitä ei oli­si ollut ihan pak­ko teh­dä, ja mis­tä minul­le koi­tu­va huvi tai hyö­ty ei ole väli­tön­tä. #

30. maa­lis­kuu­ta 2004: “Käve­ly III” #

Oikeas­taan tuo on jopa parem­pi tilan­ne kuin nyt, sil­lä täl­lä het­kel­lä en pys­ty taas teke­mään syö­mi­sen ja kau­pas­sa­käy­mi­sen lisäk­si mitään, mikä sai­si minut nos­ta­maan per­see­ni täs­tä tie­to­ko­neen äärel­tä. Mut­ta voi olla, että maa­lis­kuus­sa pys­tyn sii­hen taas kuin ihmeen kau­pal­la, ihan kuten tuol­loin­kin. Tämän­het­ki­nen tila­ni on lisäk­si tuol­lois­ta parem­pi sii­nä mie­les­sä, että pys­tyn pitä­mään syö­mi­se­ni kuris­sa. #

[Lin­ja-auton] odot­ta­mi­nen on tyl­sää ja yleen­sä sitä tah­too lip­sah­taa sii­nä odot­te­luai­ka­na Foru­min K-kaup­paan osta­maan jotain herk­kua mikä ei aina­kaan auta tätä kun­non­ko­ho­tus­pro­jek­tia yhtään. #

Aina­kin haluai­sin aja­tel­la tämän joh­tu­van osit­tain sii­tä­kin, että olen nyt hen­ki­ses­ti vah­vem­pi kuin tuol­loin. Kui­ten­kin var­mas­ti pal­jon isom­pi syy sii­hen, että pys­tyn nyt vas­tus­te­le­maan kiusaus­ta ahmia herk­ku­ja, on juu­ri tuo vuo­sien takai­nen ajan­jak­so, jol­loin en kur­sail­lut sii­nä yhtään. Sil­loin söin ker­ta kaik­ki­aan aina kun mie­li teki, ja juu­ri sitä mitä mie­le­ni teki. Lop­pu­jen lopuk­si her­kut­te­lu menet­ti täl­lä lail­la lähes kai­ken hoh­dok­kuu­ten­sa, sil­lä kau­pas­sa hel­pos­ti tar­jol­la ole­vien herk­ku­jen hou­kut­ta­vuus perus­tuu vain muu­ta­maan yksin­ker­tai­seen teki­jään: ras­vaan, suo­laan ja soke­riin. Mitään kuli­naa­ri­sia nau­tin­to­ja näis­tä yksin­ker­tai­sis­ta ele­men­teis­tä ei juu­ri­kaan pys­ty kokoa­maan, joten lopul­ta niil­lä ei ole enää mitään uut­ta tar­jot­ta­vaa. #

Ahmi­mi­ses­ta jää käteen vain sekä fyy­si­ses­ti että hen­ki­ses­ti paha olo, ja tar­peek­si mon­ta ker­taa ja monien eri herk­ku­jen kans­sa sen koet­tua­ni tulin ikään kuin immuu­nik­si nii­den hou­ku­tuk­sil­le. Muis­to sii­tä tyh­jyy­den tun­tees­ta, jota äskei­nen mäs­säi­ly ei ollut yhtään hel­pot­ta­nut, kor­kein­taan vain pahen­ta­nut, on yhä tar­peek­si vah­va­na mie­les­sä­ni. Minun tar­vit­see her­kut­te­lu­hi­mon iskies­sä vain muis­tel­la tuo­ta koke­mus­ta ja tajuan, etten himol­le­ni perik­si anta­mal­la sai­si edel­leen­kään tyy­dy­tys­tä sil­le hen­ki­sel­le näläl­le, joka sen himon taus­tal­la todel­li­suu­des­sa on. Itse himoa se muis­to­kaan ei tie­ten­kään tyy­dy­tä, mut­ta on kui­ten­kin parem­pi, jos se jää tyy­dyt­ty­mät­tä ilman, että ahmin, kuin jos se jäi­si tyy­dyt­ty­mät­tä ahmi­mi­ses­ta huo­li­mat­ta. #