Mus­ta­val­koi­suus, joko teh­dään kun­nol­la tai ei teh­dä ollen­kaan, on niin syväl­lä minus­sa, että sen erot­ta­mi­nen itses­tä­ni on mah­do­ton­ta: minä en oli­si minä ilman sitä, ja minä ilman mus­ta­val­koi­suut­ta oli­si jotain muu­ta kuin minä. #

Kui­ten­kin samal­la tie­dän tasan tark­kaan, että aja­tuk­set sii­tä miten asioi­den pitäi­si olla, teo­riat, käsi­tyk­set ovat toi­mi­via vain niin kuin ne ovat ide­aa­li­ver­sioi­hin­sa ver­rat­tu­na epä­puh­tai­ta; vain aja­tuk­sien rosoi­suus tekee niis­tä edes joten­ku­ten käyt­tö­kel­poi­sia. Äärim­mil­leen vie­tyi­nä, mus­ta­val­koi­sen spekt­rin­sä jom­mas­sa kum­mas­sa pääs­sä käsi­tyk­sien käyt­tö­kel­vot­to­muus, poik­kea­ma perim­mäi­sel­tä ydin­luon­teel­taan sumeas­ta todel­li­suu­des­ta pal­jas­tuu. #

Kos­ka kui­ten­kin kai­puu näi­hin äärim­mäi­syyk­siin on niin kiin­teäs­ti osa minua, olen myös minä vial­li­nen, vää­rin viri­tet­ty reso­noi­dak­se­ni opti­maa­li­ses­ti todel­li­suu­den kans­sa. Ja mikä vie­lä pahem­paa, ei ide­aa­lien­kai­puu­ni ole sokea myös­kään itse­ni koko­nai­suu­den suh­teen, vaan arvos­te­lee vähem­män kuin täy­del­lis­tä sovel­tu­vuut­ta­ni, kos­ka se ei ole puh­taas­ti sitä mitä sen tuli­si olla, eli todel­li­suu­teen sovel­tu­va. #

En voi tyy­tyä, en yksin­ker­tai­ses­ti kyke­ne tyy­ty­mään omaan epä­täy­del­li­syy­tee­ni, eikä minul­la kui­ten­kaan ole sil­le mitään vaih­toeh­to­ja­kaan, kos­ka en usko sen, mitä sisim­mäs­sä­ni olen, voi­van kos­kaan muut­tua muuk­si. #

Wan­ho­jen aiko­jen vie­hä­tys. Kun kaik­ki nykyi­sin tri­vi­aa­lit asiat, var­sin­kin liik­ku­mi­nen ja vies­tin­tä, oli­vat vai­val­loi­sia aska­rei­ta. Esi­mer­kik­si teks­tin kopioi­mi­nen, joka nykyi­sin tapah­tuu vähää­kään lii­oit­te­le­mat­ta nap­pia pai­na­mal­la, kävi kir­jai­mel­li­ses­ti työs­tä. #

Onko aja­tus paluus­ta noi­hin epä­käy­tän­nöl­li­sem­piin aikoi­hin kai­puu­ta sii­hen, että yksi­toik­koi­nen, meka­nis­ti­nen työ, jol­lai­nen nyky­ään tuot­taa enää yksi­toik­koi­sia, meka­nis­ti­sia tulok­sia, voi­si jäl­leen tuot­taa jotain tär­ke­ää: käyt­tö­voi­maa ideoil­le? #

Ja entä liik­ku­mi­nen? Nykyi­set junat eivät voi kul­kea tar­peek­si nopeas­ti, ja sil­ti kuvi­tel­mis­sa monin ver­roin hitaam­mil­la, höy­ry­ve­toi­sil­la koneil­la kul­ke­mis­ta ympä­röi romant­ti­nen säde­ke­hä, ikään kuin sel­lai­sen kyy­dis­sä tun­ti­kausia istues­saan ei tyl­sis­tyi­si. #

Kaik­kein suu­rin har­ha­ku­vi­tel­ma on kui­ten­kin se, että paluu van­hoi­hin, sosi­aa­li­sia suh­tei­ta sää­te­le­viin pro­to­kol­liin ja luok­ka­ja­koon voi­si teh­dä elä­mäs­tä onnel­li­sem­paa. #