Näin täs­sä vii­kol­la erää­nä yönä unta, jos­sa japa­ni­lai­set pais­toi­vat kam­pe­la- tai raus­ku­mais­ta kalaa. Kala oli niin kuin laat­ta, ja se pais­tet­tiin koko­nai­se­na, elä­vä­nä hii­li­pe­din pääl­lä. Idea­na oli, että kuu­men­ta­mal­la kalan ruu­miis pul­lis­tui nes­tei­den kie­hues­sa ja lopul­ta pok­sah­ti pääs­tään auki. #

Pok­sah­ta­mi­sen jäl­keen­kin kala oli vie­lä hen­gis­sä. Sii­nä hitaas­ti kuo­le­maa teh­des­sään se kat­se­li minua isoil­la kos­teil­la koi­ran­sil­mil­lään tajua­mat­ta mitään sii­tä mik­si oli jou­tu­nut moi­sen jul­muu­den koh­teek­si. #

Minul­la on aina sil­loin täl­löin näi­tä täl­lai­sia näky­jä ansait­se­mat­to­mas­ta, täy­sin tyh­jän­päi­väi­ses­tä kär­si­myk­ses­tä. Useim­mis­sa niis­tä kär­si­jä on eläin. Onnek­si tähä­nas­ti­ses­sa elä­mäs­sä­ni tätä on esiin­ty­nyt lähes yksi­no­maan unis­sa. #

Sel­lai­sen koh­taa­mi­nen aiheut­taa fyy­si­se­nä tun­tu­van pahan olon. Se ei ole kuvo­tus­ta vaan vain niin val­tai­sa vää­ryy­den­tun­ne, että on kuin sie­lu yrit­täi­si kou­ris­tel­la irti ruu­miis­ta pääs­täk­seen pakoon fyy­sis­tä maa­il­maa, jos­sa voi täl­lais­ta tapah­tua. Se on suun­nat­to­man pal­jon pahem­paa kuin mikään sel­lai­nen, mikä koh­dis­tuu omaan itseen. Tämä saa ihmi­sen haa­li­maan tus­kaa itseen­sä: kau­pan­kä­vi­jä­mie­li yrit­tää lunas­taa mui­hin koh­dis­tu­vaa kär­si­mys­tä itsel­leen, jot­tei jou­tui­si tun­te­maan sitä min­kä toi­seen koh­dis­tu­va kär­si­mys itses­sä aiheut­taa. Ensi­kä­den tus­ka ei kos­kaan voi olla samal­la taval­la sie­tä­mä­tön­tä kuin toi­sen käden tus­ka. #

Se, tuol­lai­nen vää­ryy­den tapah­tu­ma, on peruut­ta­ma­ton, kuin mus­ta auk­ko his­to­rias­sa. Pahim­mil­laan sitä ei pys­ty edes miten­kään hyvit­tä­mään. Par­haim­mil­laan tapah­tu­neen tus­kan pys­tyy toi­sin­ta­maan sen aiheut­ta­jas­sa yhdis­tet­ty­nä täs­sä syn­ny­tet­tyyn tie­toi­suu­teen sii­tä, että hän/se on teh­nyt tämän jol­le­kin viat­to­mal­le. Se on kui­ten­kin äärim­mäi­sen epä­to­den­nä­köis­tä: useim­mi­ten tus­kan syn­ty­mi­nen jo alu­nal­ku­jaan­kin edel­lyt­tää sel­lais­ta myö­täe­lä­mis­ky­vyt­tö­myyt­tä, tai yksin­ker­tai­ses­ti ymmär­rys­ky­vyt­tö­myyt­tä (jos teki­jä­nä on vaik­ka­pa lap­si), ettei se ole mah­dol­lis­ta. Esi­mer­kik­si nuo tämän­ker­tai­sen une­ni “japa­ni­lai­set” eivät sel­väs­ti­kään pys­ty tajua­maan eläi­men kyke­ne­vän kär­si­mään. #

Tuol­lai­nen koke­mus jo yksi­nään­kin saa minut toi­vo­maan, että voi­sin itse­kin olla psy­ko­paat­ti­sen tur­ta kai­kel­le, eten­kin kai­kel­le tois­ten olen­to­jen tun­te­mal­le pahal­le olol­le. Myö­täe­lä­mis­ky­ky on hyö­dyl­li­nen ihmis­la­jil­le, mut­ta minul­le hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti se mer­kit­see lähin­nä juu­ri tuon mus­tan aukon kal­tai­sia kiel­tei­siä koke­muk­sia. Sii­nä on yleen­sä enem­män tai vähem­män kyse tus­kas­ta, jota täy­tyy vält­tää ja pae­ta. #

Empa­tia­ky­ky­ni on tie­tys­ti mää­ri­tel­lyt elä­mä­ni kulun, eikä sen irrot­ta­mi­nen minus­ta nyt tie­ten­kään toi­mi­si. Sik­si haa­vei­len­kin koko­naan toi­ses­ta elä­mäs­tä, jos­sa en oli­si kos­kaan kyen­nyt tun­te­maan. Sil­loin kär­si­sin impuls­sien vaja­vuu­des­ta, mikä arva­ten­kin voi omal­la taval­laan olla yhtä mah­do­ton­ta sie­tää kuin yllä kuvaa­ma­ni tus­kan mus­ta auk­ko. Mut­ta oli­si­pa­han edes vaih­te­lua nykyi­ses­tä. #