marginaali


  Uudempia postauksia »

Lapsi välineenä

#16582. Sunnuntai, 2. tammikuuta 2011 klo 11.08.26, kirjoittanut Jani. 0 kommenttia.

Avain lukossa Var­hais­ta lap­suut­ta­ni sävyt­ti tämä koke­mus: isä juo, min­kä jäl­keen äiti ja isä rii­te­le­vät, ja minä itken kos­ka äiti­kin itkee. Pie­nel­le lap­sel­le mah­dot­to­min­ta oli kui­ten­kin sen sulat­ta­mi­nen, että isän ilkey­des­tä huo­li­mat­ta­kin äiti halusi olla isän kans­sa. Lap­sen näkö­kul­mas­ta­ni äiti siis valit­si isän tämän viois­ta huo­li­mat­ta­kin eikä minua. #

Niin­pä tyy­dyin toi­sek­si­par­haa­seen eli väli­neen roo­liin: yri­tin pitää sopua yllä, sii­nä epä­on­nis­tut­tua­ni palaut­taa sovun, ja vie­lä sii­nä­kin epä­on­nis­tut­tua­ni loh­dut­taa äitiä.  #

Tuo valin­ta oli kai­ke­ti var­hai­suu­ten­sa takia var­sin perin­poh­jai­nen, ja selit­tää sen, mik­sen vie­lä nuo­rel­la aikui­siäl­lä­kään tun­te­nut mitään muu­ta tapaa “rakas­taa” kuin sen, että pyrin otta­maan sil­loi­sen kump­pa­ni­ni pahan olon pois. Lisäk­si se selit­tää sen, mik­si sit­ten, kun epä­on­nis­tuin täs­sä hank­kees­sa­ni, jäin ker­ta kaik­ki­aan tyh­jän pääl­le: ihmi­sar­voa minul­la ei kos­kaan ollut ollut­kaan, ja nyt minul­ta oli riis­tet­ty myös väli­near­vo­ni, johon tähän saak­ka olin saat­ta­nut tur­vau­tua. #

Koti­mai­sia popu­laa­rip­sy­ko­lo­ge­ja jäl­ji­tel­läk­se­ni voi­sin kiteyt­tää täs­tä jon­kin isku­lauseen­omai­sen yleis­pä­te­vyy­den. Kut­su­taan­pa sitä vaik­ka väli­ne­lap­sen mur­he­näy­tel­mäk­si. Väli­ne­lap­si on lap­si, jon­ka toi­veil­le ja tar­peil­le ei lap­suu­de­nym­pä­ris­tös­sä ole tilaa, ja joka sen sijaan kehit­tää ole­mas­sao­lol­leen oikeu­tuk­sen van­hem­pien­sa tai mui­den ihmis­ten tar­peis­ta ja toi­veis­ta. Väli­ne­lap­si voi jopa alkaa uskoa, että hänet on nime­no­maan luo­tu täyt­tä­mään näi­tä toi­sil­le kuu­lu­via toi­vei­ta ja tar­pei­ta. #

Väli­ne­lap­sen tra­ge­dia voi sovel­tua alko­ho­lion­gel­mai­sen per­heen lap­sen lisäk­si yhtä hyvin vaik­ka­pa sek­su­aa­li­ses­ti hyväk­si­käy­tet­tyyn, pahoin­pi­del­tyyn tai avio­ero­lap­seen. Hyväk­si­käy­tet­ty lap­si voi kokea ole­van­sa oikeu­tet­tu ole­mas­sao­loon­sa ainoas­taan toi­sen fyy­si­sen tar­peen tyy­dyt­tä­mi­sen väli­nee­nä, pahoin­pi­del­ty taas ainoas­taan toi­sen vihan kaa­toas­tia­na. #

Mur­he­näy­tel­mä syn­tyy, kun tämä lap­suu­de­nym­pä­ris­tös­sä toi­mi­nut vält­tä­mä­tön sopeu­tu­ma ei väli­ne­lap­sen kas­vet­tua väli­ne­ai­kui­sek­si enää toi­mi­kaan, tai alkaa toi­mi­mi­ses­taan huo­li­mat­ta kään­tyä kan­ta­jan­sa elä­mää rajoit­ta­vak­si taa­kak­si. Ääri­ta­pauk­ses­sa, kuten omas­sa­ni, se voi tör­mä­tä sei­nään ja hajo­ta ker­ta kaik­ki­aan omaan mah­dot­to­muu­teen­sa. #

Avainsanat: aikuinen, lapsi, psykologia

We don’t sleep when the sun goes down

#16262. Maanantai, 29. marraskuuta 2010 klo 19.03.22, kirjoittanut Jani. 0 kommenttia.

Suojelusenkeli Sain koti­teh­tä­väk­si tark­kail­la vaa­ti­vuut­ta­ni ja yrit­tää miet­tiä vaih­toeh­toi­sia aja­tuk­sia vaa­ti­vuut­ta havai­tes­sa­ni. Niin teh­des­sä­ni tör­mä­sin sii­hen, että näen kaik­ki vaa­ti­vuu­del­le­ni vaih­toeh­toi­set ajat­te­lu­mal­lit vain lap­sel­li­sil­le (lap­sil­le) sopi­vi­na mie­li­ku­vi­tus­leik­kei­nä, joil­la ei ole oikeas­ti mitään muu­ta mer­ki­tys­tä kuin tukea posi­tii­vis­ta (eli val­heel­lis­ta) minä- ja maa­il­man­ku­vaa. Jaan siis ihmi­set hei­ve­röi­siin, lap­sen­kal­tai­siin olen­toi­hin, jol­lai­sia useim­mat muut ovat, ja itse­ni kal­tai­siin vas­tuul­li­siin yksi­löi­hin, joi­den teh­tä­vä­nä on kamp­pail­la suo­raan likai­sen todel­li­suu­den kans­sa ja suo­jel­la sil­tä noi­ta lap­sen­kal­tai­sia, heik­ko­ja (eli taval­li­sia) ihmi­siä ja hei­dän minä­ku­vaan­sa. #

Tämän minus­sa hyvin syväl­lä ole­van raken­teen takia en pys­ty oikeas­ti miet­ti­mään vaih­toeh­to­ja noil­le vaa­ti­vil­le aja­tuk­sil­le­ni. Se ei siis ole vain joku minua ali­ta­jun­nas­ta hämä­räs­ti vähän sin­ne­päin ohjaa­va skee­ma, jon­ka tie­toi­sel­la tasol­la voi­sin ehkä kokea jopa epä­joh­don­mu­kai­sek­si tai vie­raak­si, vaan uskon sii­hen ihan oikeas­ti ja näin tie­toi­ses­ti­kin. En halua vali­ta lap­sen roo­lia vas­tuun­kan­ta­jan­roo­li­ni ras­kau­des­ta huo­li­mat­ta, enkä usko, että sitä tar­vit­see edes perus­tel­la. #

En ole kovin­kaan aktii­vi­nen super­san­ka­ri. Yhtääl­tä ihmi­set tule­vat useim­mi­ten var­sin hyvin toi­meen val­heel­li­ses­ta posi­tii­vi­suu­des­taan huo­li­mat­ta, joten mitään pelas­ta­mis­ta ei yleen­sä tar­vi­ta. Toi­saal­ta taas koen vel­vol­li­suuk­sie­ni rajoit­tu­van vain nii­hin ihmi­siin, jot­ka ovat minul­le mer­ki­tyk­sel­li­siä, eikä sel­lai­sia ole pal­jon  — osit­tain juu­ri sik­si, että olen näin pyr­ki­nyt rajaa­maan vel­vol­li­suuk­sia­ni. #

Tämä aja­tuk­se­ni selit­tää aika pit­käl­ti toi­vei­ta­ni ja haa­vei­ta­ni, jois­sa ihmi­set luo­pu­vat, tai hei­dät pako­te­taan luo­pu­maan (kos­ka vapaa­eh­toi­nen luo­pu­mi­nen ei vai­ku­ta toden­nä­köi­sel­tä) lap­sel­li­ses­ta tur­val­li­suu­den­tun­tees­taan, vain mie­li­ku­vi­tuk­ses­sa tot­ta ole­vas­ta hyväs­tä maa­il­mas­taan. Sen jäl­keen alkai­si ensim­mäis­tä ker­taa his­to­rias­sa ihmi­sen aikui­suus, jos­sa etsit­täi­siin veris­sä­päin ja ham­paat irves­sä todel­li­sia kei­no­ja sel­viy­tyä yksin täs­sä loh­dut­to­mas­sa, kyl­mäs­sä maa­il­mas­sa. #

Tur­haan, tie­tys­ti, mut­ta aina­kaan en enää jou­tui­si totea­maan sitä yksi­nä­ni. #

Avainsanat: aikuinen, lapsi, psykologia

Vanha vihollinen

#16032. Torstai, 11. marraskuuta 2010 klo 11.07.02, kirjoittanut Jani. 1 kommentti.

Kaksi kumista naamaria Vai­kut­taa sil­tä, että ali­ta­jun­ta­ni on vakaas­ti päät­tä­nyt nos­taa ukin unie­ni kon­nan­roo­liin. Herä­sin vii­me­kin yönä taas, kun tämä roo­li­tus rupe­si niin kovas­ti tym­pi­mään, sil­lä muis­ti­ku­vie­ni oikean elä­män ukki ei ole sel­lai­nen jäyk­kis kuin näis­sä unis­sa. #

Vie­tin sit­ten kot­va­sen vuo­teel­la­ni pimeäs­sä huo­nees­sa maa­ten ja poh­tien tätä asi­aa. Jos­kus jää­rä­päi­nen vas­tus­ta­ja­ni unis­sa on isä­ni, jol­le tämä roo­li kyl­lä sopii, sil­lä sii­tä minul­la on sel­kei­tä muis­ti­ku­via­kin. Tuli sit­ten mie­lee­ni, että ehkä juu­ri sii­nä pii­lee­kin seli­tys: var­si­nai­ses­sa lap­suu­den­ko­dis­sa­ni minul­la oli aina enem­män­kin pie­nen aikui­sen kuin lap­sen roo­li, enkä oikein mis­sään vai­hees­sa kun­nol­la hyväk­sy­nyt isää­ni mie­hen mal­lik­si — siis sel­lai­sek­si aikui­sen mal­lik­si, jon­ka kal­tai­sia lap­si ympä­ril­tään poi­mii jäl­jit­te­lyn koh­teek­si. #

Sen sijaan mum­mi­la oli minul­le aina sel­lai­nen paik­ka, jos­sa koin voi­va­ni heit­täy­tyä ihan täy­sil­lä hoi­va­tun ja hel­li­tyn lap­sen roo­liin. Niin­pä omak­suin­kin mie­hen mal­lia ukis­ta luul­ta­vas­ti vähin­tään yhtä pal­jon kuin kotoa isäs­tä­ni. Ja sii­nä vai­hees­sa muis­tin, että kyl­lä ukis­ta­kin jäyk­kyyt­tä löy­tyy. Sen puo­len hänes­tä olen vain mel­ko täy­del­li­ses­ti unoh­ta­nut, kos­ka se oli niin pal­jon lie­vem­pää kuin isäs­sä­ni, etten lap­se­na sitä edes kun­nol­la pys­ty­nyt näke­mään. Itse asias­sa sen mie­leen palaut­ta­neet muis­ti­ku­vat­kin ovat tilan­teis­ta, jot­ka ker­toi­vat täs­tä jäyk­kyy­des­tä vain toi­sen käden tie­to­na, äidin suul­la. #

Näis­sä vihu­lai­suk­kiu­nis­sa­han ei tie­ten­kään ole kyse roo­liin vale­tus­ta ihmi­ses­tä, vaan tämä hah­mo edus­taa omaa vaa­ti­vaa per­soo­nal­li­suu­den puol­ta­ni. Olem­me käsi­tel­leet sitä run­saas­ti psy­ko­lo­gin kans­sa, ja on mel­ko var­mas­ti sen seu­raus­ta, että olen vii­me kuu­kausi­na näh­nyt aika pal­jon näi­tä täl­lai­sia unia, jois­sa yri­tän haas­taa tuon vaa­ti­van minuu­te­ni osan. Sii­nä mis­sä lap­suu­des­sa minul­le roo­li­mal­li­na toi­mi­nut ukki edus­taa minul­le nyt omaa (eli sisäis­tet­tyä) vaa­ti­vuut­ta­ni, lap­suu­des­sa vie­ras­ta­ma­ni isä puo­les­taan saat­tai­si edus­taa nyt enim­mäk­seen itse­ni ulko­puo­lel­ta minuun koh­dis­tu­via vaa­ti­muk­sia. #

Näin poh­dis­kel­tua­ni pää­tin, että jos vie­lä nukah­det­tua­ni näen unia samas­ta aihees­ta, pyrin vas­tus­ta­maan vaa­ti­vaa puol­ta­ni edus­ta­vaa hah­moa ihan surut­ta. Se ei ole ihan niin yksin­ker­tais­ta kuin mil­tä kuu­los­taa; olen usein herän­nyt näi­hin uniin juu­ri sik­si, että ase­tel­ma tym­pii minua, kos­ka en oikeas­sa elä­mäs­sä haluai­si vie­raan­nut­taa itseä­ni ukis­ta niin raa’as­ti kuin unis­sa teen. Samal­la taval­la tuo vaa­ti­vuu­te­ni on minul­le toi­saal­ta myös lähei­nen ja tär­keä osa itseä, sil­lä se on suo­jel­lut minua lap­suu­den vai­keas­sa ympä­ris­tös­sä. Mut­ta aina­kin minun pitäi­si siis pys­tyä vas­tus­ta­maan sitä tun­te­mat­ta syyl­li­syyt­tä sii­tä, että se ilme­nee unes­sa viha­na ole­mas­sa ole­van ihmi­sen hah­moa koh­taan. #

Avainsanat: psykologia, uni

Minä

#15962. Maanantai, 8. marraskuuta 2010 klo 17.05.38, kirjoittanut Jani. 0 kommenttia.

Tatuoitu voimamies ja poika pullistavat hauiksia Tänään tein psy­ko­lo­gil­le sel­koa minä­kä­si­tyk­sis­tä­ni ja koh­ta­lon­ky­sy­myk­sis­tä. Hah­mot­te­le­ma­ni kuva muo­dos­tui suun­nil­leen täl­lai­sek­si. #

On “minä”, joka on irral­laan kai­kes­ta mitä minul­le tapah­tuu. “Minä” ei myös­kään ole yksi­kään roo­leis­ta, joi­ta het­kel­li­ses­ti otan ylle­ni toi­mies­sa­ni käy­tän­nös­sä. Tämä irrallis-“minä”, johon iden­ti­fioi­dun sel­väs­ti vah­vim­min ja siis myös vah­vem­min kuin mihin­kään het­kel­li­sis­tä aktii­vi­sis­ta roo­leis­ta­ni, kokee maa­il­man ker­ta­kaik­ki­sen tur­ha­na, meka­nis­ti­se­na jär­jes­tel­mä­nä johon “kukaan” (eli yksi­kään irrallis-“minän” kal­tai­nen olen­to) ei pys­ty vai­kut­ta­maan, vaan jos­sa kaik­ki tapah­tuu vää­jää­mät­tö­mäs­ti niin kuin kel­lo­ko­neis­tos­sa. Irrallis-“minä” ei siis koe saa­van­sa aikaan mitään, mitä het­kel­li­set aktii­vi­set roo­li­mi­nät teke­vät, sil­lä kaik­ki sel­lai­nen tapah­tuu ainoas­taan gee­nien ja oppi­mis­ker­ty­män yhteis­vai­ku­tuk­ses­ta, niin kuin liik­ku­vat bil­jar­di­pal­lot tör­mä­tes­sään pane­vat toi­sia bil­jar­di­pal­lo­ja liik­ku­maan. #

Impo­tens­sis­taan huo­li­mat­ta “minä” kyke­nee tun­te­maan syyl­li­syy­den kal­tai­sia tun­tei­ta, jot­ka ovat loo­gi­ses­ti ris­ti­rii­das­sa sen kans­sa, ettei “minäl­lä” ole mah­dol­li­suuk­sia vai­kut­taa tapah­tu­mien kul­kuun. Lisäk­si “minä” ei halua pel­käs­tään vai­kut­taa tapah­tu­mien kul­kuun, vaan se halu­aa teh­dä sen ainut­laa­tui­sel­la taval­la. Se halu­aa toi­sin sanoen ilmais­ta yksi­löl­li­syyt­tään maa­il­mas­sa, jos­sa sil­lä ei ole kei­no­ja ilmais­ta itse­ään, ja jos­sa kaik­ki ole­mas­sa ole­vat­kin ilmai­sun muo­dot ovat vain enti­sen tois­toa eli epä­ai­nut­ker­tai­sia. Sik­si ole­mas­sao­lon koke­mi­nen on yhtä kuin masen­nus. #

“Minää” ei aina ole ollut ole­mas­sa. Olen omak­su­nut sen tie­tys­sä vai­hees­sa elä­mää­ni, ja luul­lak­se­ni tämä vai­he tuli suh­teel­li­sen myö­hään. Olen pää­tel­lyt, että esi­mer­kik­si monil­la kou­lu­to­ve­reil­la­ni on ollut jotain omaa “minua­ni” vas­taa­vaa jo ala-asteel­la. Päät­te­ly on help­poa, jos tie­tää mil­lais­ta “minät­tö­män” elä­mä on: kui­lu sen ja ilmei­ses­ti ylei­ses­ti nor­maa­li­na pide­tyn “minäl­li­sen” elä­män välil­lä on val­ta­va ja se näkyy myös ulos­päin. #

Juu­ri huo­li omas­ta poik­kea­vuu­des­ta­ni sai minut omak­su­maan “minän”. Itse asias­sa aiko­muk­se­na­ni oli vain kokeil­la sitä (kyl­lä, tein sen juu­ri näin tie­toi­ses­ti), mut­ten enää kyke­ne­kään palaa­maan “minät­tö­myy­teen”. “Minän” muka­naan tuo­man pers­pek­tii­vin takia se oli­si tahal­lis­ta sil­mien sul­ke­mis­ta, mikä on minus­ta eet­ti­ses­ti vää­rin. #

Avainsanat: psykologia

Making up for teenage crime

#15778. Perjantai, 22. lokakuuta 2010 klo 9.40.14, kirjoittanut Jani. 0 kommenttia.

Tulellakiduttaminen Pää­tin etten nouse sän­gys­tä ennen kuin minul­la on sii­hen syy, joka ei ole pakot­ta­va yli­mi­nä. Täs­sä sitä vie­lä­kin makoil­laan. #

Nor­maa­lis­ti pää­sen ylös vas­ta kun käs­ken itseä­ni, mut­ta ei sen minus­ta niin pitäi­si men­nä. Pitäi­si­hän ihmi­sel­lä olla joku syy halu­ta elää. Ei nyt ehkä 365 päi­vä­nä vuo­des­sa, mut­ta enim­mäk­seen tai edes jos­kus. #

Syyn pitäi­si olla peräi­sin jos­tain yli­mi­nää alem­mis­ta ker­rok­sis­ta. Minun pitäi­si halu­ta jotain, mikä pani­si ruu­mii­ni liik­keel­le. Mie­tin sitä­kin mah­dol­li­suut­ta, että ehkä haluan­kin jotain, mut­ta olen lamaan­tu­nut, kos­ka yli­mi­nä ei sal­li min­kään muun lii­kut­taa minua. Heti jos niin tapah­tuu, yli­mi­nä äräh­tää liik­keel­le­pa­ne­val­le teki­jäl­le, ja sik­si nämä muut teki­jät eivät enää uskal­la edes yrit­tää. Niin­pä ylös nouse­mi­nen oli­si­kin ehkä paras­ta mitä psyy­kel­le­ni voi­sin teh­dä: kapi­noin­tia yli­mi­nää­ni vas­taan. #

Sit­ten tajusin, etten miten­kään pys­ty erot­ta­maan tuo­ta mah­dol­li­suut­ta yli­mi­nän har­joit­ta­mas­ta mani­pu­laa­tios­ta: ehkä se vain uskot­te­lee minul­le, että noin toi­mies­sa­ni toi­min omas­ta halus­ta­ni, vaik­ka tosia­sias­sa tulen sil­loin­kin vain rais­kan­neek­si tätä halua toteut­ta­mal­la poh­jim­mil­ta­ni yli­mi­nän tah­toa. Yli­mi­nän, joka on saa­nut minut usko­maan, että toi­min jon­kin halun poh­jal­ta, ja mani­pu­loi­nut minut näin toi­min­taan, jota se tosia­sias­sa itse vaa­tii. #

(Kir­joi­tin tämän tähän asti alun perin puhe­li­men Ope­ral­la, mut­ta se nie­lai­si koko teks­tin. Kiit­ti, Ope­ra! Hyvin te nor­ja­lai­set vedät­te.) #

Tajusin myös, että ehkä paras­ta, mihin yli­mi­nä­ni kans­sa pys­tyn, on lii­kun­ta, sil­lä se on iro­nis­ta. Sii­nä­kin pako­tan itse­ni teke­mään asioi­ta, mut­ta panen ne tapah­tu­maan yli­mi­nää­ni ja sen saa­vu­tuk­sia hal­vee­ra­tak­se­ni: mikään, mitä olen kyvyil­lä­ni saa­vut­ta­nut tai tulen iki­nä saa­vut­ta­maan, ei ole sen parem­paa kuin mitä lii­kun­ta on: hai­se­van liha­ni kidu­tus­ta. #

Tämä muser­ta­va yli­mi­nä selit­tää sivu­men­nen sanoen var­maan mel­ko pit­käl­ti alko­ho­lin­käy­tön suvus­sa­ni, sil­lä jäl­kim­mäi­nen­hän on tun­ne­tus­ti toi­mi­va kei­no nujer­taa yli­mi­nä ja pääs­tää alem­pien ker­ros­ten halut val­loil­leen. Vaih­toeh­to­na täl­le sil­loin täl­löin anne­tul­le teko­hen­gi­tyk­sel­le on, että ne minuu­den alem­mat ker­rok­set lopul­ta rusen­tu­vat kuo­li­aak­si, kun eivät kes­tä. #

Avainsanat: psykologia
« Vanhempia postauksia
  • kesäkuu 2012
  • toukokuu 2012
  • huhtikuu 2012
  • maaliskuu 2012
  • helmikuu 2012
  • tammikuu 2012
  • joulukuu 2011
  • marraskuu 2011
  • lokakuu 2011
  • syyskuu 2011
  • elokuu 2011
  • heinäkuu 2011
  • kesäkuu 2011
  • toukokuu 2011
  • huhtikuu 2011
  • maaliskuu 2011
  • helmikuu 2011
  • tammikuu 2011
  • joulukuu 2010
  • marraskuu 2010
  • lokakuu 2010
  • syyskuu 2010
  • elokuu 2010
  • heinäkuu 2010
  • kesäkuu 2010
  • toukokuu 2010
  • huhtikuu 2010
  • maaliskuu 2010
  • helmikuu 2010
  • tammikuu 2010
  • joulukuu 2009
  • marraskuu 2009
  • lokakuu 2009
  • syyskuu 2009
  • elokuu 2009
  • heinäkuu 2009
  • kesäkuu 2009
  • toukokuu 2009
  • huhtikuu 2009
  • maaliskuu 2009
  • helmikuu 2009
  • tammikuu 2009
  • joulukuu 2008
  • marraskuu 2008
  • lokakuu 2008
  • syyskuu 2008
  • elokuu 2008
  • heinäkuu 2008
  • kesäkuu 2008
  • toukokuu 2008
  • huhtikuu 2008
  • maaliskuu 2008
  • helmikuu 2008
  • tammikuu 2008
  • joulukuu 2007
  • marraskuu 2007
  • lokakuu 2007
  • syyskuu 2007
  • elokuu 2007
  • heinäkuu 2007
  • kesäkuu 2007
  • toukokuu 2007
  • huhtikuu 2007
  • maaliskuu 2007
  • helmikuu 2007
  • tammikuu 2007
  • joulukuu 2006
  • marraskuu 2006
  • lokakuu 2006
  • syyskuu 2006
  • elokuu 2006
  • heinäkuu 2006
  • kesäkuu 2006
  • toukokuu 2006
  • huhtikuu 2006
  • maaliskuu 2006
  • helmikuu 2006
  • tammikuu 2006
  • joulukuu 2005
  • marraskuu 2005
  • lokakuu 2005
  • syyskuu 2005
  • elokuu 2005
  • heinäkuu 2005
  • kesäkuu 2005
  • toukokuu 2005
  • huhtikuu 2005
  • maaliskuu 2005
  • helmikuu 2005
  • tammikuu 2005
  • joulukuu 2004
  • marraskuu 2004
  • lokakuu 2004
  • syyskuu 2004
  • elokuu 2004
  • heinäkuu 2004
  • kesäkuu 2004
  • toukokuu 2004
  • huhtikuu 2004
  • maaliskuu 2004
marginaalin HTML5-moottorina
WordPress 6.9 ja ubudu.
all rights reversed
tietosuojakäytäntö