marginaali

Heikoissa vahva

#15320. Tiistai, 5. lokakuuta 2010 klo 14.17.37, kirjoittanut Jani.

Katkaistu kiipeilynaru (Commodore 64 -grafiikka) Näin taas niin vam­mai­sia unia, että havah­duin niis­tä tuon tuos­ta­kin, kun tajusin mil­lais­ta pas­kaa minul­le näy­te­tään. #

Toi­saal­ta en sit­ten mil­lään kyen­nyt herää­mään, kun olin taas aamu­har­ho­jen val­las­sa enkä muis­ta­nut, mis­sä oikeas­ti olin. Tie­sin, että kun­han kyke­nen muis­ta­maan, mis­sä oikeas­ti makaan, pys­tyi­sin mur­tau­tu­maan ulos har­hois­ta, jois­sa maka­sin ties mis­sä. Makuu­paik­ka­ni har­hois­sa siis vaih­te­li sen myö­tä, kun palau­tin mie­lee­ni paik­ko­ja, jois­sa saat­tai­sin nuk­kua. Lopul­ta sit­ten muis­tin asu­va­ni Ges­ter­bys­sä, ja kuten olin arvel­lut­kin, pää­sin ulos har­hois­ta­ni ja saa­toin herä­tä. #

Olen jo pari päi­vää kär­si­nyt vie­roi­tusoi­reis­ta, kun kotoa meni lan­ka­net­ti poik­ki, eikä puhe­lin­net­ti ole tar­peek­si nopea TV7:n kat­se­luun. Mut­ta nyt taas toi­mii, huh! Oli­si koh­ta pitä­nyt ruve­ta varas­te­le­maan ja käyt­tä­mään jotain vähäi­sem­piä kor­vik­kei­ta, vaik­ka spii­diä. #

Frankenstein ja Dracula

#15069. Keskiviikko, 15. syyskuuta 2010 klo 13.28.08, kirjoittanut Jani.

Tyhjä joukko Pol­ku­pyö­rän kumet ovat jo pari viik­koa olleet täy­tön tar­pees­sa, mut­ta huol­toa­se­man ilma­kaap­pi on ollut epä­kun­nos­sa. Tänään vii­mein onnis­ti, eli kaap­pi oli kor­jat­tu ja sain ren­kaat täy­teen. #

Kävin vii­na­kau­pas­sa­kin. Ostin Dracu­lan ja neli­sent­ti­sen Jei­ge­rin. J-kokoel­mas­ta­ni puut­tuu enää ilmei­ses­ti vain 35-sent­ti­nen ja 10-sent­ti­nen. Kaik­ki kerä­tään! Täh­tääm­me vasa­mat tai­vai­siin! Derp! #

Koto­na odot­ti Ykkös­bo­nus-tie­do­te, jon­ka mukaan en ole vuo­den aika­na saa­nut siel­tä yhtään bonus­ta. Enim­mät ostok­set teen­kin City­mar­ke­tis­sa, mut­ta oli noi­ta Siwas­ta­kin näkö­jään tul­lut teh­tyä mel­kein kol­men­sa­dan euron edes­tä. #

Näin aamul­la taas masen­nus­pai­na­jai­sia, tyy­pil­tään sel­lai­sia, jois­ta en ole ehkä tain­nut aiem­min kir­joit­taa, kun en oikeas­taan ole nii­tä kun­nol­la aiem­min tie­dos­ta­nut­kaan. Niis­sä olen yksin asun­nos­sa, joka hei­jas­te­lee sel­väs­ti Kemin-aikais­ta ensim­mäis­tä omaa kotia­ni, vaik­kei kos­kaan ole­kaan raken­teel­taan sel­lai­nen. Asun­to on karu ja tyh­jä, ja sin­ne pais­taa kyl­mä ja raa­ka kevä­tau­rin­ko. #

Se on täy­sin hen­ge­tön paik­ka, kuol­lut koti. Tar­koi­tan todel­la kuol­lut­ta, niin loh­dut­to­man lopul­li­ses­ti elä­män­sä menet­tä­nyt­tä, että jos pys­tyi­sin sen välit­tä­mään, pys­tyi­sin välit­tä­mään sen, mik­si nämä ovat masen­nus­pai­na­jai­sia. Ehkä jopa sen, mik­si mitään toi­voa ei tosi­aan­kaan ole. #

Vii­me yönä tähän liit­tyi vie­lä joten­kin Fran­kens­tei­nin hir­viö. Olen usein ihme­tel­lyt, mik­sei se esiin­ny unis­sa­ni useam­min. Se tun­tui­si aina­kin tie­toi­sel­la tasol­la täy­del­li­sel­tä ver­taus­ku­val­ta sil­le mil­lai­sek­si koen itse­ni: kei­no­te­koi­ses­ti hen­kiin herä­te­tyk­si ruu­miik­si, jon­ka “elä­mä” on iljet­tä­vän luon­non­vas­tai­nen ilmiö. #

Eris­täy­ty­nyt suo­jau­tu­ja vält­tää tun­ne­luk­ko­ja. Eris­täy­ty­nyt suo­je­li­ja on kuin muu­ri tai aita, jon­ka sisäl­lä tun­ne­lu­kot pii­les­ke­le­vät. Pyr­ki­myk­se­nä on suo­jel­la haa­voit­tu­vaa las­ta haa­voit­tu­vuu­teen liit­ty­väl­tä tus­kal­ta. #

Eris­täy­ty­nyt suo­je­li­ja saat­taa tun­tea olon­sa välin­pi­tä­mät­tö­mäk­si tai tyh­jäk­si ja voi ottaa kyy­ni­sen asen­teen vält­tyäk­seen tun­teil­ta suh­tees­sa ihmi­siin tai tekoi­hin. Eris­täy­ty­nyt suo­je­li­ja leik­kaa poik­ki tar­pei­ta ja tun­tei­ta, irrot­tau­tuu emo­tio­naa­li­ses­ti ihmi­sis­tä ja kiel­täy­tyy hei­dän [avus­taan]; tun­tee itsen­sä eris­ty­neek­si, haja­mie­li­sek­si, haja­nai­sek­si, per­soo­nat­to­mak­si, tyh­jäk­si tai olon­sa tyl­säk­si. #

Eris­täy­ty­nyt suo­je­li­ja tavoit­te­lee haja­nais­ta, itseä rau­hoit­ta­vaa tai itseä sti­mu­loi­vaa toi­min­taa, jos­kus pakon­omai­ses­ti tai lii­al­li­suuk­siin saak­ka. #

Tila on syn­ty­nyt ympä­ris­tös­sä, [joka] oli vai­kea lap­sel­le ja sen takia oli mie­le­käs­tä etään­nyt­tää itsen­sä sii­tä ja omis­ta tun­teis­taan. Myö­hem­min oli­si ollut hyö­dyl­lis­tä luo­pua täs­tä toi­min­nas­ta ja tul­la avoi­mem­mak­si maa­il­mal­le sekä omil­le tun­teil­le jäl­leen, mut­ta sii­tä on tul­lut toi­min­ta­ta­pa, jos­ta on vai­kea pääs­tää irti. #

Men­to­res: Minä-tilat (297 kt:n PDF; koros­tus ja lin­ki­tys omia­ni) #

Jumalalliset Totuuden Hetket

#14214. Sunnuntai, 29. elokuuta 2010 klo 20.04.09, kirjoittanut Jani.

Louis Wainin mielikuvituksellisen värinen kissa Näin mie­li­puo­lis­ta unta, jos­sa söin suklaas­ta teh­ty­jä ruu­mi­sark­ku­ja sun mui­ta esi­nei­tä. Nii­hin oli kät­ket­ty jotain huu­met­ta, joka sai minut hal­lusi­noi­maan. Kaik­ki ympä­ril­lä­ni näyt­ti vää­ris­ty­neel­tä ja var­sin­kin vää­rän väri­sel­tä. Eten­kin kir­ku­van­pu­nais­ta oli pal­jon. Lisäk­si koin luul­ta­vas­ti mel­ko aidos­ti sen, mil­tä vai­no­har­hai­suus tun­tuu. Ei tun­tu­nut kovin­kaan kival­ta. #

Olin ikään kuin peril­lä sii­tä, että tämä tila­ni joh­tuu niis­tä ase­mal­la syö­mis­tä­ni suklaa­esi­neis­tä, ja tie­sin, että se menee ohi kun­han huu­meen vai­ku­tus lak­kaa. Niin se sit­ten teki­kin, mut­ta sit­ten ereh­dyin juo­maan mai­toa, ja kävi ilmi, että se huu­me oli­kin pan­tu mai­toon (jota oli käy­tet­ty myös nii­den suklaa­jut­tu­jen teke­mi­seen). Ja olin taas pöl­lys­sä. #

Oikeas­ti psy­ke­dee­lit kyl­lä kiin­nos­ta­vat minua. Nime­no­maan ne har­ha-ais­ti­muk­set. Se oli­si mie­len­kiin­tois­ta kokea, kun­han sen sai­si teh­dä tie­toi­ses­ti eikä tuol­lai­sen sala­käh­mäi­sen pui­jauk­sen uhri­na. #

Yli­pään­sä minus­ta tun­tuu, että elä­mäs­tä­ni puut­tuu nyt taas hul­luut­ta. Tar­vit­sen hul­luut­ta! TV7:n kat­se­lu ei enää rii­tä hul­luu­den­tar­pee­ni tyy­dyt­tä­mi­seen! #

Valaja

#14164. Torstai, 26. elokuuta 2010 klo 14.15.55, kirjoittanut Jani.

Raudanvalajia Ukki­ni eli äidi­ni­sä­ni on esiin­ty­nyt unis­sa­ni vii­me aikoi­na mel­ko tiu­haan. Mum­mi­kin on ollut muka­na mel­kein­pä yhtä usein. Mum­mi on yleen­sä jon­kin sor­tin hen­kio­len­to, eli tie­dän kyl­lä unes­sa­kin, että mum­mi on oikeas­ti kuol­lut, ja on täs­sä unes­sa muka­na vain, kos­ka unis­sa kaik­ki on mah­dol­lis­ta. Tapah­tu­ma­paik­ka­na on useim­mi­ten mum­mi­la (juu, juu­ri se mum­mi­la), joka ei tosia­sias­sa enää aikoi­hin ole ollut mum­mi­la. Ukki­kaan ei enää asu siel­lä. #

Vii­me­öi­ses­sä unes­sa ukki (joka oli oikeas­sa elä­mäs­sä sep­pä ennen eläk­keel­le jää­mis­tään) valoi rau­das­ta palk­ke­ja. Se oli mel­koi­sen ras­kas­ta työ­tä, ja minua huo­let­ti hänen jak­sa­mi­sen­sa, sil­lä ukki oli kui­ten­kin todel­li­sen nykyi­sen itsen­sä ikäi­nen eikä siis lähes­kään tar­peek­si hyvä­kun­toi­nen moi­seen työ­hön enää. Mum­mi oli ukil­le apu­mie­he­nä. #

Vii­mei­sen pal­kin val­miik­si saa­tu­aan ukki kaa­tui suo­ril­ta jaloil­ta rumas­ti naa­mal­leen maa­han. Minua tämän näke­mi­sen aiheut­ta­mas­sa kau­his­tuk­ses­sa hel­pot­ti vain se, että tie­sin ukin kuol­leen jo ennen maa­han osu­mis­taan. Pai­kal­la oli pal­jon suku­lai­sia, jot­ka syök­syi­vät heti aut­ta­maan. Hei­dän­kin kii­reen­sä kui­ten­kin lak­ka­si pian kun todet­tiin, ettei mitään ollut teh­tä­vis­sä. Sii­nä vai­hees­sa aloin itkeä. #

En usko var­si­nai­siin enneu­niin. Ihmi­nen pys­tyy kyl­lä vais­toa­maan toi­sen kuo­le­man, kun käy­tet­tä­vis­sä on riit­tä­väs­ti infor­maa­tio­ta, ja se voi tapah­tua täy­sin ali­ta­jui­ses­ti eli ilman, että tapah­tu­maa pys­tyy tie­toi­ses­ti enna­koi­maan. En kui­ten­kaan usko tuon edel­ly­tyk­sen täs­sä tapauk­ses­sa täyt­ty­vän. Toden­nä­köi­ses­ti ukki, kuten mum­mi­kin, edus­taa unis­sa­ni joi­tain per­soo­nal­li­suu­te­ni piir­tei­tä tai elä­mä­nar­vo­ja. Sii­tä kie­lii sekin, että tämä ei tosi­aan ollut yksit­täis­ta­paus, vaan olen näh­nyt näi­tä ukkiai­hei­sia unia täs­sä vii­me aikoi­na vaik­ka kuin­ka pal­jon. #

Sik­si täl­lai­nen kuo­le­mi­su­ni on huo­les­tut­ta­va. En pidä sii­tä, että sta­tus quo­ni järk­kyy. Sisäis­ten osien pois­nuk­ku­mi­ses­ta seu­raa uudel­leen­ryh­mit­ty­mis­tä, ja minä inhoan kaik­kia täl­lai­sia myl­ler­ryk­siä. Haluai­sin pysyä aina sama­na. #

Vuotava nyrkki

#14090. Perjantai, 20. elokuuta 2010 klo 13.36.23, kirjoittanut Jani.

Nintendo Entertainment Systemin ohjain Näin unta, että sain tilai­suu­den rupa­tel­la Wiki­leak­sin Julian Assan­gen kans­sa. Se tuli kui­ten­kin niin yllät­täen, ettei minul­la ollut aikaa miet­tiä mitään kysy­myk­siä, enkä kek­si­nyt­kään sit­ten mitään sen parem­paa kuin että tar­jo­taan­ko Wiki­leak­sil­le tie­to­vuo­to­ja enem­män län­si- vai itä­mais­ta. Unen tämä osuus joh­tui sel­väs­ti­kin eilen luke­mas­ta­ni mie­len­kiin­toi­ses­ta blo­gi­mer­kin­näs­tä, joka käsit­te­lee Pekin­gin salai­suuk­sia ja nii­den vuo­ta­mis­ta pel­kää­vää Kii­nan joh­toa. #

Julian Assan­ge… Sii­nä­pä vas­ta himoit­ta­va mies. #

Assan­gen men­tyä pai­kal­la myös olleis­ta kah­des­ta kou­lu­ka­ve­ris­ta­ni toi­nen nuh­te­li tois­ta tämän pahan­ha­jui­suu­des­ta, ja koin sen niin kiusal­li­sek­si, että minun piti vetäy­tyä muu­al­le. #

Sit­ten ohja­sin Nin­ten­don pelioh­jai­mel­la para­tii­si­lin­tu­koi­ras­ta, joka oli puo­let pie­nem­pi naa­ras­ta. Koi­raal­la piti len­tää kosio­len­to­liik­kei­tä, jot­ka oli­vat lähin­nä naa­raan ylä­puo­lel­la väk­kä­rä­nä pyö­ri­mis­tä. Luu­lin pär­jää­vä­ni hyvin, mut­ta ensim­mäi­nen kah­des­ta tar­jo­sil­la ollees­ta naa­raas­ta ei käsit­tä­nyt­kään koi­raa­ni liik­keis­tä mitään, ja toi­nen yrit­ti pyy­dys­tää koi­ras­par­ka­ni syö­däk­seen sen. Herä­sin sii­hen, kun yri­tin uni­hal­vaus­ta uhma­ten hui­tais­ta tätä saa­lis­ta­ja­ka­naa nyr­kil­lä­ni, jot­ta se heit­täi­si hätis­te­le­mäs­tä koi­ras­ta­ni. #

Yri­tin tänään psy­ko­lo­gil­le, mut­ta jouk­ko­lii­ken­teen juma­lat oli­vat minua vas­taan: ensin VR pet­ti, ja kun yri­tin bus­sil­la, pää­dyin jon­ne­kin hevon­jee­raan kuten aina, kun yri­tän bus­sil­la jon­ne­kin. En enää tämän jäl­keen aio iki­nä edes yrit­tää, vaan lisään bus­sit lopul­li­ses­ti pelät­tä­vien, vihat­ta­vien ja väl­tel­tä­vien asioi­den lis­tal­le elä­mäs­sä­ni. Sil­lä lis­tal­la tilaa riit­tää, vaik­ka olen lisän­nyt sii­hen jo vaik­ka mitä. #