Minä kuvit­te­len auto­ko­la­rei­ta, minä kuvit­te­len veri­siä, ruh­jou­tu­nei­ta ruu­mii­ta, minä kuvit­te­len sor­tu­via, pala­via talo­ja, minä kuvit­te­len nii­den alle murs­kau­tu­nei­ta ihmi­siä, niis­sä pala­via ihmi­siä, pala­via, pala­via ihmi­siä, minä haa­vei­len tules­ta. #

Joh­da­tin hei­dät kah­lit­tui­na sisäl­le häk­kiin, eikä yksi­kään teh­nyt enää min­kään­lais­ta vas­ta­rin­taa. Loput­to­mien tus­kien yöt, jot­ka jat­kui­vat aina pit­käl­le seu­raa­vaan päi­vään, oli­vat vih­doin tap­pa­neet hei­dän sil­mis­tään toi­von kai­kes­ta muus­ta kuin kuo­le­mas­ta. #

Tai oli­si­vat tap­pa­neet, jos heil­lä enää oli­si ollut sil­miä. #

Aloin rois­kia polt­toai­net­ta hei­dän pääl­leen, ja he val­pas­tui­vat. Hei­dän sie­rai­men­sa nuuh­ki­vat sen hajua. Jot­kut alkoi­vat inis­tä vai­meas­ti kun nes­te valui luke­mat­to­miin palo­vam­moi­hin ja eri kokoi­siin, enim­mäk­seen huo­nos­ti arpeu­tu­nei­siin haa­voi­hin - tai ehkä he vain itki­vät hil­jaa ilos­ta, sii­tä tie­dos­ta, että tämä kaik­ki ehkä vih­doin­kin päät­tyi­si. Oli vai­kea tie­tää, sil­lä kyy­ne­leh­ti­mään he eivät tie­ten­kään olleet kyen­neet enää viik­koi­hin. #

Vii­vyt­te­le­mät­tä raa­pai­sin tuli­ti­kun ja pais­ka­sin sen sisään. Het­kes­sä häk­ki oli täyn­nä loi­mua­via, vään­te­leh­ti­viä kehoi­ja, jois­ta jot­kut alkoi­vat pau­kut­taa vim­ma­tus­ti sen sei­niä, toi­set kie­ri­vät lat­tial­la ja jot­kut tem­poi­li­vat vain sin­ne tän­ne ilman mitään sään­nön­mu­kai­suut­ta liik­keis­sään. #

Näky hymyi­lyt­ti minua hie­man, mut­ta vain het­ken kulut­tua sama van­ha tur­tu­nei­suus tuli ylle­ni. Mel­kein säi­käh­din, että olin teh­nyt vir­heen, samal­la taval­la kuin sil­loin, kun olin vahin­gos­sa hukut­ta­nut ensim­mäi­se­ni kuo­li­aak­si pitä­mäl­lä pää­tä veden alla hie­man lii­an kau­an, enkä enää saa­nut­kaan hän­tä vir­koa­maan. Tai kuten sil­loin, kun en ollut sito­nut raa­jaa riit­tä­vän hyvin pai­koil­leen, niin että kun viil­sin vahin­gos­sa val­ti­mon, ja raa­ja pot­kai­si itsen­sä irti, en saa­nut sitä enää kiin­ni ennen kuin veren­huk­ka kävi koh­ta­lok­kaak­si. #

Mut­ta sitä kes­ti vain het­ken, sil­lä muis­tin, että juu­ri näin olin päät­tä­nyt tämän tapah­tu­van. Olin yksin­ker­tai­ses­ti saa­nut nämä kehot tun­te­maan kai­ken mah­dol­li­sen tus­kan, jon­ka ne vain suin­kin kyke­ni­vät tun­te­maan, jol­len perä­ti ollut siir­tä­nyt nii­den rajo­ja­kin, jopa ylit­tä­nyt ne. Tie­sin, etten enää sai­si niis­tä irti yhtään kär­si­mys­tä. #

Tie­sin myös, ettei näl­kä­ni ollut sii­tä­kään huo­li­mat­ta tyy­dy­tet­ty. #

Sik­si, kun häkis­sä loi­mu hil­jal­leen tum­me­ni ja ruu­mii­den - nii­den, jot­ka vie­lä liik­kui­vat - liik­keet vaih­tui­vat vähi­tel­len vii­mei­sis­tä, ste­reo­tyyp­pi­sis­tä tois­to­liik­keis­tä pel­käk­si läm­mön vai­ku­tuk­ses­ta hajoa­vien kudos­ten ja pai­non vähe­ne­mi­sen aiheut­ta­mak­si luhis­tu­mi­sek­si, suun­ta­sin kivää­ri­ni pii­pun koh­ti pää­tä­ni. #

Lopul­ta­kin rau­has­sa. #