Luu­lin, että minul­la on ne T10:n huo­not alku­pe­räis­kuu­lok­keet vie­lä tal­lel­la, mut­ta enpä löy­tä­nyt tuos­sa äskön kaap­pia kolu­tes­sa­ni. Ettei­vät sit­ten vaan oli­si men­neet alku­pe­räis­pak­kauk­sen kans­sa ros­kiin. Vitut­taa sem­moi­nen aja­tus. #

Ne huo­not olis salil­la hyvät. Tai ei hyvät, mut­ta hel­pom­mat kuin nuo Kos­sit, kun tekee lyhy­käis­tä ree­niä. Tur­hau­tu­mis­ra­ja Kos­sien kor­viin vään­tä­mi­ses­sä kul­kee jos­sain puo­len tun­nin ja tun­nin välil­lä: tun­nik­si se on vai­van arvois­ta, puo­lek­si tun­nik­si ei. #

Nah­kea on olo mut­ta olkoon. Aina­kaan vie­lä se ei ole vai­kut­ta­nut kun­toi­lu­mo­ti­vaa­tioon. Päin­vas­toin, aja­tus salil­le pää­sys­tä on ainut valo­pilk­ku joka repäi­see rik­ki tämän aamu­nah­keu­den ver­hon. #

Se on muu­ten aika kum­ma, että mik­si se kun­toi­lu minus­ta on mie­le­käs­tä, kun eilen kek­sin, että minul­la ei noin muu­toin ole yhtään sem­mois­ta rasi­tuk­sen­sie­to­ky­kyä. Siis että sii­nä mis­sä muut näke­vät haas­tei­ta, joi­den voit­ta­mi­nen tekee sen voit­ta­mi­sen eteen näh­dys­tä työs­tä läpi­sin­nit­te­lyn arvois­ta, minä näen vain sen rasi­tuk­sen, enkä koe sitä voit­ta­mis­ta min­kään arvoi­se­na. #

Ehkä se kie­tou­tuu aja­tuk­seen tar­koi­tuk­ses­ta tai tar­koi­tuk­set­to­muu­des­ta. Minus­ta sil­lä rasit­teen, stres­sin kes­tä­mi­sel­lä ei ole mitään tar­koi­tus­ta. Sitä vain kituu läpi elä­män­sä ja sit­ten kuo­lee, eikä mitään pal­kin­toa sii­tä kes­tä­mi­ses­tä kos­kaan tule. Eikä se koet­te­le­muk­ses­ta sel­viy­ty­mi­nen, sen kes­tä­mi­nen itses­sään ole mikään pal­kin­to, e-hei todel­la­kaan. Se on pelk­kää pas­kaa. Vail­la mitään hyö­tyä, vail­la mitään tar­koi­tus­ta, vail­la mitään mie­lek­kyyt­tä. #

Sik­si­pä en ehkä tai­da­kaan poh­dis­kel­la tämän pitem­mäl­le sitä mik­si vai­vau­dun sin­ne salil­le­kaan. Eihän sekään poik­kea muus­ta pon­nis­te­lus­ta. Parem­pi vain että jat­kan täs­sä har­has­sa­ni, että sil­lä muka jotain väliä oli­si. #