On tus­kas­tut­ta­vaa, etten löy­dä mis­tään mitään ver­tais­ker­to­muk­sia jot­ka kuvai­si­vat omaa koke­mus­ta­ni hul­luk­si tule­mi­ses­ta. Kuvauk­sis­sa psy­koo­sis­ta on joi­tain etäi­ses­ti saman­tyyp­pi­siä piir­tei­tä, mut­ta nekin vain etäi­ses­ti; tun­ne mie­len (aja­tus­ten) hajoa­mi­ses­ta on oikeas­taan ainut oire jon­ka voi­sin alle­kir­joit­taa täy­sin. Mitään ais­ti­har­ho­ja tai vai­no­har­hai­suut­ta minul­la ei ole kos­kaan ollut, eikä niis­tä vapaa­ta psy­koo­sia net­ti tun­nu tun­te­van lain­kaan. #

Kaik­kein lei­mal­li­sin psy­koo­sin oire on luke­ma­ni perus­teel­la sii­tä kär­si­vän kyvyt­tö­myys näh­dä itse oman tilaan­sa poik­kea­vuut­ta. Se, miten tuo sopii omaan koke­muk­see­ni, kuvas­taa hyvin sitä miten huo­nos­ti psy­koo­si­diag­noo­si oman arvio­ni mukaan minuun sovel­tui: tie­dos­tin kyl­lä täy­del­li­sen hyvin ole­va­ni hajoa­mis­pis­tees­sä, mut­ta pidin ja pidän sitä edel­leen koko elä­mä­ni todel­li­sim­pa­na koke­muk­se­na — ainoa­na mah­dol­li­se­na reak­tio­na sen­het­ki­seen mie­len­si­säi­seen todel­li­suu­tee­ni. #

Olet­tai­sin, että jos tuo itsear­vio­ni oli­si ollut psy­koo­sin värit­tä­mä, näki­sin sen näin jäl­ki­kä­teen pie­leen­men­nee­nä, mut­ta asia on pikem­min­kin päin­vas­toin. Nyt olen var­ma sii­tä että tuol­loi­nen reak­tio­ni ei ollut suh­tee­ton, kun taas tuol­loin todel­li­suu­den­ta­ju­ni luo­tet­ta­vuus huo­let­ti minua, kos­ka ulkoi­ses­ti elä­mä­ni puit­teis­sa ei ollut lähes­kään mitään pää­ni sisäl­lä rai­von­nee­seen hir­mu­myrs­kyyn ver­rat­ta­vaa. Tämän oireen perus­teel­la minut pitäi­si siis täl­lä het­kel­lä arvioi­da psy­koot­ti­sem­mak­si kuin mitä tuol­loin olin, eikä sii­nä taas tämän­het­ki­sen pär­jää­mi­se­ni valos­sa oli­si mitään jär­keä. #