Olen muis­taak­se­ni kat­sel­lut Sher­lock Hol­mes: Tapaus silk­ki­suk­kaa sil­loin­kin kun se vii­mek­si näy­tet­tiin, mut­ta eili­sil­ta­na kat­se­lin sen ihan kun­nol­la alus­ta lop­puun. Voi hyvä juma­la miten huo­no se onkaan. #

Rupert Eve­rett on Hol­me­si­na vie­lä Bas­ker­vil­len koi­ras­sa etsi­vää esit­tä­nyt­tä Ric­hard Rox­burghiakin anee­mi­sem­pi. Vaik­ka Bas­ker­vil­lessä minus­ta posi­tii­vi­sel­la taval­la van­hois­ta kaa­vois­ta poi­ken­nut­ta Wat­sonia esit­tä­nyt Ian Hart uusii­kin roo­lin­sa Silk­ki­su­kas­sa, on Bas­ker­vil­len tem­pe­ra­ment­ti­ses­ta, mut­ta ehdot­to­man käy­tän­nöl­li­ses­tä Wat­sonista jäl­jel­lä vain kal­pea muis­to. #

Bas­ker­vil­lessä niin her­kul­li­ses­ti van­hat kuviot pää­lael­leen kään­tä­nyt pök­kö­pää-Hol­mes ja jovi­aa­li-Wat­son -ase­tel­ma ja näi­den kah­den hah­mon väli­nen kit­ka on lähes koko­naan pois­sa. Ainoa sii­tä posi­tii­vi­ses­ti muis­tut­ta­nut koh­taus Silk­ki­su­kas­sa tapah­tuu sen jäl­keen, kun Hol­mes on jäl­leen pidä­tyt­tä­nyt vää­rän mie­hen, ja Wat­son ottaa ohjat käsiin­sä, pakot­taen hert­tuat­ta­ren pal­jas­ta­maan mur­haa­jan pii­lo­pai­kan vie­lä elos­sa ole­van uhrin löy­tä­mi­sek­si. #

Kaik­kein pahin pyhäin­hä­väis­tys täs­sä koko­naan uudes­sa Hol­mes-tari­nas­sa, joka siis ei perus­tu Doy­len kir­joi­tuk­siin, ovat kui­ten­kin sen lii­an monet myön­ny­tyk­set ame­rik­ka­lai­sen tv-dek­ka­ri­pe­rin­teen suun­taan. Tei­ni­tyt­tö­jä jah­taa­va feti­sis­ti­mur­haa­ja ehkä vie­lä menet­te­li­si, ellei perä­ti synk­kyy­des­sään oli­si jopa ter­ve­tul­lut­kin moder­ni­soin­ti, mut­ta ame­rik­ka­lai­sis­sa nyky­dek­ka­reis­sa jo kli­sei­nen vakio, teki­jän psy­ko­lo­gi­nen pro­fi­loin­ti latis­taa koko sen jän­nit­teen, min­kä sek­su­aa­li­sen motii­vin vie­mi­nen sel­lais­ten asioi­den käsit­te­lyyn lähes täy­sin kyke­ne­mät­tö­mään ajan­jak­soon nos­tat­tai­si. #

En aina­kaan omas­ta mie­les­tä­ni kuu­lu nii­hin puris­tei­hin, jot­ka eivät kyke­ne sulat­ta­maan min­kään­lai­sia uusia tul­kin­to­ja van­hois­ta ker­to­muk­sis­ta. Päin­vas­toin, esi­mer­kik­si juu­ri Bas­ker­vil­len tapa esit­tää Hol­me­sin sosi­aa­li­sen köm­pe­lyy­den seu­rauk­set toi elo­ku­vaan rea­lis­mia, jol­lais­ta kano­ni­si­na­kin pide­tyis­tä Jere­my Brett -Hol­meseis­ta puut­tui, ja joka siten oli oma­pe­räis­tä ja ter­ve­tul­lut­ta vaih­te­lua. #

Sen sijaan Sher­lock Hol­mes: Tapaus silk­ki­suk­ka ei tar­joa mitään ennenn­nä­ke­mä­tön­tä tai oma­pe­räis­tä. Yri­tyk­ses­sään siit­tää ris­tiin kak­si eri maa­il­mas­ta ole­vaa kult­tuu­ri­tuo­tet­ta se ei onnis­tu tar­joa­maan mitään kum­man­kaan gen­ren ystä­vil­le, eikä myös­kään luo­maan mitään uut­ta, mikä kohoai­si edes jol­lain tapaa näi­den läh­tö­koh­tien­sa ylä­puo­lel­le. #