DısNwζ
#25506. Torstai, 8. maaliskuuta 2012 klo 19.55.31, kirjoittanut Jani. 3
Näin unta, että näyttelin Disney-animaatiossa. Muut hahmot siinä olivat enimmäkseen aiemmista Disney-animaatioista kierrätettyjä, mm. Lumikin seitsemän kääpiötä olivat siitä ja joitain koiria, ehkä 101 dalmatialaista tai Kaunotar ja Kulkuri. Yhdessä kohtauksessa jotkin keppostelevat hahmot ampuivat minua ja joitain muita hahmoja kullanvärisillä pikkupommeilla, mikä aiheutti vain näyttävän ilotulituksen Disney-taikasinisellä yötaivaalla. Se oli niin liikuttavan kaunis näky että aloin itkeä. Vähän sen jälkeen elokuva taisi päättyä, ja loppukohtauskin, tai se, että se oli minun osuuteni loppu, oli sekin niin liikuttavaa että taas itkin. #
Aurinkomyrskyn aiheuttamien revontulten ohella tuo sai vaikutteita paristakin lähteestä. #
Ensimmäinen oli Neil DeGrasse Tysonin “The Most Astounding Fact” -haastattelupätkä, jota linkitettiin eilen ahkerasti. Minä olin siihen hiukan pettynyt, sillä minulla on oma käsitykseni siitä mikä on kaikkein ällistyttävintä, ja minkä rinnalla mikä tahansa (muu) fysikaalinen tosiasia kuulostaa minusta mitättömän arkipäiväiseltä: se, että miksi ylipäänsä on mitään sen sijaan ettei oliskaan mitään. Se on minulle sellainen kahva zeniin ettei parempaa voi olla. #
Paras keksimäni vastaus on, että itse asiassa myös “ei mitään” on ikään kuin olemassa (paitsi ettei ole, koska se on “ei mitään”). Eli myös se “ei mitään” sisältyy siihen kaikkeen mitä on, ja se, että meistä vaikuttaa, että on vain sitä mikä on, ja että sitä, mikä ei ole, ei ole, on vain harhaa, joka johtuu ei-olevan luonteesta: sitähän ei meidän mielestämme ole. Mutta siis tosiasiassa sekin on mukana kokonaiskuvassa. #
(Vaikuttaako tämä psykoottiselta? Joko olen kertonut siitä osastolle tulleesta kaimastani, joka myös on Kirkkonummelta, mutta persoonaltaan aika pitkälti minun vastakohtani? Sellainenhan on kuin suoraan jostain psykiatrian oppikirjasta, tai tositapahtumiin perustuvasta Hollywood-nyyhkytarinasta.) #
Lisäksi uneen vaikutti se, että kuuntelin eilen DJ Harveyn Resident Advisor -settiä, ja siinä soi suloisesti murjottu Telstar. Tuo kappale on jo lähtökohtaisesti täynnä sitä laadullista ominaisuutta, jota minä tunnun vaistonvaraisesti kaikesta kulttuurista hakevan, ja kappale oli pahoinpidelty juuri siten, että se vahvistaa siihen sisältyvän kauneuden menetyksen tuottamaa haikeutta. #
Se on jonkinlaista lapsuuden korruptiota, tai jotain samanlaista kuin minä itse olen, lapsi-aikuinen-hybridiä, aikuisen kuoren sisällä yhä elävää ihmistoukkaa. The Barking Grizzle on ihan sitä samaa, Boards of Canadan melkein koko tuotanto tuntuu olevan sitä. (Jos tiedät mistä puhun, ja tiedät lisää esimerkkejä, kerro pliis jooko.) #
Sen loppumiseen en ole kyllä valmis. Siksi tuo uni ehkä kertoo enemmänkin pelosta kuin jostain, mitä kohti täysin uskoisin olevani menossa. Tietysti sen uskotteleminen sisäiselle lapselleni, etten edelleenkään ole oikea aikuinen, vaan kaksoisagentti, jonka tehtävänä on suojella sisäistä lasta oikeilta aikuisilta aikuista esittämällä, käy entistäkin vaikeammaksi, jos alan käydä töissä. #
Boards of Canadassa on tosiaan tietty haikeus pohjavireenä, mutta eikö ole jännä miten siitä puuttuu kokonaan varsinainen ilmelyys. Hepuilla on aivan ilmiömäinen melodiantaju, ja veikkaan että osa kappaleista voisi toimia monenkinlaisena tuotantona ja instrumentaationa. Parhaiten kuitenkin varmaan näin…
Yksi tunnepuoleen liittyvä juttu on analogisen ja digitaalisen vuorovaikutus ja kaikenlainen kerrostaminen ja tahallinen syövyttäminen ja kohinoittaminen, joka BoC:lla on aivan huikeaa. Analogiset elementit ovat kuin syksyn lehtiä, kellastuneita polaroideja tai vanhoja muistoja, lapsuutta. Vaikka tiedän yksinkertavani, niin väitän että se digimpi (aikuisempi?) puoli tuo musiikkiin struktuuria ja tiettyä eeppistä tunnelmaa. Loppujen lopuksi nämä ovat toki kietoutuneet ja kerrostuneet siinä määrin, ettei niitä voi erottaa. Minkä jälkeen ne on vielä dipattu piristävään happokylpyyn.
Minulle BoC:n tenhossa on kyse ajan vääjäämättömästä kulusta ja elämän lyhyydestä. Erikoista, että vaikka mennyt maailma on siinä alituisesti läsnä, musiikki ei kuulosta miltään, mitä olen aikaisemmin kuullut…