Minul­la on nel­jä var­si­nais­ta oma­na itse­nä­ni ole­mi­sen astet­ta ja nii­den lisäk­si yksi ult­ra-aste. Nel­jä var­si­nais­ta astet­ta jär­jes­tyk­ses­sä vah­vim­mas­ta hei­koim­paan, siis vähi­ten oma­na itse­nä­ni ole­mi­seen, val­lit­se­vat sil­loin kun: #

1. Olen yksin.
2. Olen yhden luo­te­tun seurassa.
3. Olen per­heen parissa.
4. Olen vie­rai­den parissa.

Vii­mei­sen koh­dan vie­rai­siin lukeu­tu­vat kaik­ki muut kuin ensim­mäi­sis­sä kol­mes­sa koh­das­sa mai­ni­tut ihmi­set. #

Sai­raan­hoi­ta­jan kans­sa jut­te­lu ei suo­raan sovi yhteen­kään nois­ta loke­rois­ta. Se on täl­lä het­kel­lä enim­mäk­seen jotain kol­man­nen ja nel­jän­nen välil­tä, ja samal­la het­kit­täin myös jotain ensim­mäi­sen ja toi­sen välil­tä. #

On vähän omi­tuis­ta, miten yri­tyk­se­ni olla omaa itseä­ni siel­lä kään­ty­vät itse­ään vas­taan: mitä enem­män puhun itses­tä­ni ja omis­ta asiois­ta­ni, sitä vie­raam­mal­ta se kaik­ki minus­ta tun­tuu. En minä taval­li­ses­ti puhu itses­tä­ni ja omis­ta asiois­ta­ni juu­ri mitään, en edes yllä­ole­van astei­kon kak­kos­ta­sol­la. Kaik­ki sanal­lis­ta­mis­yri­tyk­set tun­tu­vat syn­nyt­tä­vän vain jon­kin­lai­sia olki­nuk­ke­ja joko tah­to­mat­ta­ni tai sit­ten jon­kin tie­dos­ta­mat­to­man vai­ku­tuk­ses­ta. #

Kir­joit­ta­mi­sen suh­teen tilan­ne on osin toi­sen­lai­nen. Jos­tain syys­tä kir­joit­taes­sa­ni itses­tä­ni tai omis­ta asiois­ta­ni ei tun­ne olki­nuk­kien luo­mi­ses­ta ole yhtä vah­va kuin puhues­sa­ni. Ehkä se joh­tuu vain sii­tä yksin­ker­tai­ses­ta syys­tä, että puhues­sa­ni­kin tun­nen tar­vet­ta olla joh­don­mu­kai­nen, mut­ta en ole riit­tä­vän hyvä puhu­ja sitä tar­vet­ta toteut­taak­se­ni. Sanon vää­riä asioi­ta tai oikei­ta asioi­ta vää­ril­lä tavoil­la, en huo­maa tai osaa kor­ja­ta vir­hei­tä­ni riit­tä­vän suju­vas­ti, ja ajau­dun siten hel­pos­ti sivu­rai­teil­le tai puhu­maan jopa täy­sin perät­tö­miä. Kir­joit­taes­sa­ni voin rau­has­sa kor­ja­ta epä­joh­don­mu­kai­suu­te­ni ennen kuin pai­nan jul­kai­su­nap­pia. #

Tämä kaik­ki nojau­tuu tie­tys­ti lii­an vah­vas­ti ihan­teel­li­seen käsi­tyk­seen itses­tä, joka ei kos­kaan ole epä­joh­don­mu­kai­nen. Osin sik­si­kin luu­len, että kaik­kein omim­pa­na pitä­mä­ni minä itse oli­si täy­sin vail­la sano­ja ja var­sin­kin tapo­ja sanal­lis­taa se. Vie­lä joi­tain vuo­sia sit­ten olin sitä miel­tä, että jos sisim­pä­ni oli­si pak­ko pukea ään­teik­si, se oli­si silk­kaa tus­kan­huu­toa, mut­ta enää minä en onnek­si tun­ne niin­kään. Omin minä­ni on palan­nut hil­jai­suu­teen, jota se oli ollut luul­ta­vas­ti jo hyvin kau­an ennen tuo­ta jak­soa. #

Oma­na itse­nä­ni ole­mi­sen ult­ra-asteek­si nimi­tän sitä tilaa, jos­sa tie­dos­ta­ma­ton lak­kaa vai­kut­ta­mas­ta, ja olen vain taval­li­ses­ti sen var­joon jää­nei­tä ker­rok­sia. Se onkin mie­len­kiin­toi­nen tila, sil­lä se on saman­ai­kai­ses­ti kieh­to­va ja pelot­ta­va. Yleen­sä sen pelot­ta­vuus on vah­vem­paa kuin kieh­to­vuus, ja sik­si minä pää­asias­sa vält­te­len sitä. Eri­tyi­sen pelot­ta­vaa on sen pal­jas­tu­mi­nen muil­le ihmi­sil­le. #

Puo­leen­sa­ve­tä­vin­tä sii­nä taas on se, että luul­ta­vas­ti sii­nä tun­nen kaik­kein vah­vim­min ole­va­ni oma itse­ni. Sik­si nimi­tän­kin sitä täs­sä ult­ra-asteek­si, sil­lä se sijoit­tui­si yllä­ole­vas­sa astei­kos­sa ykkös­ta­son ylä­puo­lel­le. Sii­tä tus­kas­ta huo­li­mat­ta, jota masen­nus aiheut­taa, olen toi­saal­ta alus­ta asti rakas­ta­nut tätä kipua ja sen aiheut­ta­jaa, kos­ka ne ovat tuot­ta­neet minul­le näi­tä ult­ra­ta­son koke­muk­sia. Luet­kin täs­sä par­hail­laan intii­mein­tä pal­jas­tus­ta, jon­ka maso­kis­ti voi itses­tään teh­dä. #

Tämän alku­kan­tai­sen minuu­den esiin­tuo­mi­seen on tie­tys­ti mui­ta­kin tei­tä kuin masen­tu­mi­nen ja sii­tä saa­ta­va psyyk­ki­nen kipu. Päih­teet ovat kei­nois­ta var­maan­kin se tun­ne­tuin ja ilmei­sin. Toi­nen ovat äärim­mäi­set koke­muk­set, jol­lai­sia oli­si­vat esi­mer­kik­si eri­lai­siin onnet­to­muuk­siin jou­tu­mi­set, mut­ta joi­ta on jo kau­an voi­nut hank­kia para­dok­saa­li­ses­ti myös täy­sin tur­val­li­ses­ti: huvi­puis­to­jen pelon­tun­net­ta tuot­ta­vien lait­tei­de­nEnglan­nin käsit­teel­lä thrill ride ei tai­da olla var­si­nais­ta suo­men­kie­lis­tä vas­ti­net­ta. vie­hä­tys selit­ty­nee ehkä juu­ri sil­lä vai­ku­tuk­sel­la, että toi­mies­saan se pakot­taa ihmi­ses­tä tie­toi­sen ulos jät­täen jäl­jel­le vain joi­den­kin “alem­mik­si­kin” nimit­tä­mät ker­rok­set. #

 #

Minä en ole kos­kaan ollut eri­tyi­sen innos­tu­nut huvi­puis­to­jen näis­tä lait­teis­ta, isol­ta osin sik­si, että monis­sa niis­tä pyö­ri­tään, ja sen minus­sa her­käs­ti aiheut­ta­ma fyy­si­nen pahoin­voin­ti­suus on vas­ten­mie­li­sim­piä asioi­ta mitä tie­dän. Mut­ta muu­toin­kaan näi­den lait­tei­den tuot­ta­mat elä­myk­set eivät ole minus­ta miel­lyt­tä­viä sik­si, että huvi­puis­tot ovat jul­ki­sia paik­ko­ja ja kuten sanoin, kaik­kein omim­man itsen pal­jas­ta­mi­nen muil­le on minus­ta pelot­ta­vaa. #

Omim­pa­na itse­nä­ni ole­mi­sen tun­ne on kui­ten­kin ilmei­sen voi­ma­kas, sil­lä kävin kai­kes­ta täs­tä huo­li­mat­ta­kin lau­an­tai­na Lin­nan­mäen Rake­tis­sa, joka on jo kau­an hou­ku­tel­lut minua vah­vas­ti fal­li­sel­la muo­dol­laan. Sul­ki­ja­li­hak­sen pet­tä­mi­nen oli näin hil­kul­la ja syl­ki tai­si pirs­kah­taa hal­lit­se­mat­to­mas­ti suus­ta alas­tu­lo­vai­heen lopus­sa, mut­ta muu­ten se meni ihan hyvin. #

Ylös­me­no ei ollut lähes­kään yhtä pahan tun­tuis­ta kuin se ensim­mäi­nen alas­tu­lo, joka ei mat­kus­ta­jil­le ollut­kaan pelk­kää vapaa­ta pudo­tus­ta niin kuin olin olet­ta­nut: olka­päät puris­tui­vat val­jai­den ylä­osaan ja per­se tun­tui väki­sin­kin nouse­van pen­kis­tä. Sii­nä vai­hees­sa luot­ta­muk­se­ni lait­teen tur­val­li­suu­teen oli men­nyt­tä yhdes­sä tie­toi­suu­den kans­sa, ja juu­ri sehän oli tie­tys­ti tar­koi­tus­kin. #