Hal­vek­sun ant­ro­po­mor­fis­mia uskon­non yhtey­des­sä, ja se on ongel­ma, joka täy­tyy rat­kais­ta ennen oman oppi­ni lopul­lis­ta hah­mot­tu­mis­ta. #

En niin­kään pidä paha­na sym­bo­lis­mia, pikem­min­kin päin­vas­toin: sym­bo­lis­mia haluai­sin ympä­tä kult­tii­ni niin pal­jon kuin mah­dol­lis­ta. Aivo­va­jaa­ta ant­ro­po­mor­fis­mis­ta uskon­non yhtey­des­sä tekee vas­ta se, kun voi­man tai ilmiön sym­bo­lik­si otet­tuun hah­moon laka­taan suh­tau­tu­mas­ta sym­bo­li­se­na, ja sitä ale­taan pitää sym­bo­loi­mas­taan asias­ta irral­li­se­na olen­to­na. Sii­tä tulee ikään kuin nuk­ke­mes­ta­ri, joka pite­lee hal­lit­se­man­sa asian naru­ja käsis­sään sen sijaan, että se on itse vain ja koko­naan tuon hal­lin­nan koh­teen att­ri­buut­tien, narut­to­man nuken nimi. #

Nuken joka elää… #

Vir­he sym­bo­lin irrot­ta­mi­ses­sa koh­tees­taan on sii­nä, että se rik­koo kai­ken yksey­den: kun hal­lit­se­mas­taan ilmiös­tä eril­leen raas­tet­tu sym­bo­li­rie­pu ei (tie­ten­kään) voi tul­la näky­väk­si aina­kaan ilman mie­len­häi­riön apua, luo­daan seu­raa­vak­si näky­väs­tä maa­il­mas­ta eril­lään ole­va mie­li­ku­vi­tus­maa­il­ma, jon­ne nuk­ke­mes­ta­ri pan­naan asus­te­le­maan. Ja kas vain, yhden jat­ku­van maa­il­mam­me hal­kai­see­kin yhtäk­kiä rai­lo joka jakaa sen kah­tia. #

Ei, minä haluan sym­bo­lin, joka pysyy sym­bo­li­na. Sil­loin se saa ottaa myös ant­ro­po­mor­fi­sia piir­tei­tä ihan vapaas­ti — ant­ro­po­mor­fis­min suo­sit­tuu­den huo­mioi­den se on itse asias­sa jopa toi­vot­ta­vaa. Se nimit­täin kie­lii sii­tä, että (uskon­nol­li­sen) ihmi­sen on hel­poin­ta samais­tua juu­ri ihmis­hah­moi­hin, ja täl­lai­set hah­mot tuot­ta­vat hänel­le tur­val­li­suu­den- ja mui­ta tun­tei­ta. #

Tur­val­li­suu­den­tun­net­ta­kaan en pane lain­kaan pahak­se­ni, mut­ta minua kiin­nos­taa täs­sä koko pro­jek­tis­sa ensi­si­jai­ses­ti kui­ten­kin toi­nen tun­ne: eufo­ria. Sehän oli se, min­kä takia tätä usko­pi­aat­tia­ni rupe­sin alu­nal­ku­jaan mie­les­tä­ni (ex Mens) uut­ta­maan. Haluan mie­li­hy­vää, joka pyyh­kii kai­ken pois. #

Vie­ras­tan eks­lusii­vis­ten uskon­to­jen juma­lia, kos­ka nämä opit perus­tu­vat yksey­den sär­ke­väl­le vir­heel­le: on oikea oppi ja sit­ten on pal­jon mui­ta oppe­ja, jot­ka ovat vää­riä. Sen sijaan jo aiem­min­kin ylis­tä­mä­ni hin­du­lai­suus on ääri­su­vait­se­vai­nen oppi, joka säi­lyt­tää yksey­den: olem­me kaik­ki samaa per­het­tä. Eks­lusii­vi­sen opin juma­laan taker­tues­sa­ni tun­ti­sin vain pyr­ki­vä­ni kor­jaa­maan jotain läh­tö­koh­tai­ses­ti kor­jaa­ma­ton­ta. Hin­du­lai­suu­des­ta poi­mi­tun juma­lan kans­sa minun ei sen sijaan tar­vit­se kor­ja­ta mitään, vaan saan sii­nä ikään kuin vain palan hin­du­lais­ta savea, jos­ta voin luo­da jotain uut­ta ja omaa. #

Pitem­mit­tä puheit­ta: Shi­va on minus­ta kieh­to­va. #

In the Mahab­ha­ra­ta, Shi­va is depic­ted as “the stan­dard of invinci­bi­li­ty, might, and ter­ror”, as well as a figu­re of honor, delight, and bril­liance. #

Wiki­pe­dia: Shi­va, 4.1: Destro­yer ver­sus bene­fac­tor (englan­nik­si) #