marginaali

Lapsi ja aikuinen

#24558. Torstai, 17. marraskuuta 2011 klo 14.19.19, kirjoittanut Jani.

Alus­sa on “lap­si”. #

Valkoinen pallo #

“Lap­si” kes­tää vas­toin­käy­mi­siä, eri­tyi­ses­ti pet­ty­myk­siä huo­nos­ti, joten ajan myö­tä psyy­ke kehit­tää “lap­sen” ympä­ril­le suo­jak­si “aikui­sen”. #

Valkoinen pallo, jota ympäröi harmaa kehä #

“Aikui­nen” suo­je­lee psyy­ket­tä pet­ty­myk­sil­tä eri kei­noil­la, jois­ta yksi on “lap­sen” kiel­tä­mi­nen: “aikui­nen” estää “las­ta” toteut­ta­mas­ta itse­ään, elä­mäs­tä “lap­sen” halua­mal­la taval­la. Suo­je­lu­me­ka­nis­mi perus­tu­nee useim­mi­ten ajal­li­seen vaih­to­kaup­paan: “aikui­nen” lupaa “lap­sel­le”, että tämän alis­tu­mi­ses­ta kiel­toon täs­sä tilan­tees­sa seu­raa sal­lit­tua itsen toteut­ta­mis­ta jos­sain myö­hem­mäs­sä tilan­tees­sa. #

Harmaa kehä hetkellä t1, seurauksena valkoinen pallo ilman kehää hetkellä t2 #

“Aikui­sen” kehit­ty­mi­nen voi häi­riin­tyä eri tavoin. “Aikui­nen” voi esi­mer­kik­si jää­dä kei­noil­taan vail­li­nai­sek­si, jol­loin myös sen mah­dol­li­suu­det suo­jel­la “las­ta” pet­ty­myk­sil­tä ovat vaja­vai­set. “Lap­si” toteut­taa itse­ään enem­män kuin pet­ty­myk­sien vält­tä­mi­sen kan­nal­ta oli­si paras­ta, käy­tös saat­taa ulko­puo­li­ses­ta vai­kut­taa impul­sii­vi­sel­ta. #

Valkoinen pallo jota harmaa ympäröi vain osittain #

Toi­saal­ta “aikui­nen” voi yli­ke­hit­tyä. Näin voi tapah­tua sil­loin, kun psyy­ke jou­tuu olo­suh­tei­den takia kehit­tä­mään “aikui­sen” “lap­sen” suo­jak­si lii­an var­hain, ja se syö tilaa vie­lä kehit­ty­mät­tö­mäl­tä “lap­sel­ta”. #

Pieni valkoinen pallo jonka ympärillä paksu harmaa kehä #

Yli­ke­hit­ty­neen “aikui­sen” psy­ko­pa­to­lo­gia on eri­tyi­sen mie­len­kiin­toi­nen ja sil­ti suh­teel­li­sen hei­kos­ti tun­net­tu. Jäl­kim­mäi­nen saat­taa joh­tua sii­tä, että pato­lo­gi­si­na­kin nämä ihmi­set pysy­vät toi­min­ta­ky­kyi­si­nä, ja toi­min­ta­ky­kyn­sä mene­tet­ty­ään he muut­tu­vat pikem­min­kin pas­sii­vi­sik­si acting outin sijaan. Pato­lo­gias­saan­kin he ovat jär­jes­tel­mäl­li­siä ja saat­ta­vat alis­taa myös per­heen­sä, työ­paik­kan­sa, tai tut­ta­va­pii­rin­sä sil­le sen sijaan, että ajau­tui­si­vat poik­kea­vuu­ten­sa takia ympä­ris­tön­sä kans­sa suo­raan vai­keuk­siin. #

Yli­ke­hit­ty­neen “aikui­sen” ongel­mak­si saat­taa muo­dos­tua ali­ke­hit­ty­neek­si jää­nyt “lap­si”. Kun “lap­si” ava­taan ajal­li­sel­le kuvaa­jal­le, sil­lä on oma kehi­tys­kaa­ren­sa. Mikä­li lii­an var­hain muo­dos­tu­nut “aikui­nen” kes­keyt­tää tämän kehi­tyk­sen kulun ennen kuin se on saa­vut­ta­nut luon­nol­li­sen lop­pun­sa, “lap­si” jää tyy­dyt­ty­mät­tö­mään tilaan. Psyy­kel­tä puut­tuu koke­mus “lap­sen” kei­no­jen riit­tä­mät­tö­myy­des­tä, eikä “lap­si” alis­tu “aikui­sen” kiel­toi­hin uskos­ta pysy­vään omaan par­haa­seen­sa, vaan olo­suh­tei­den pakos­ta. “Lap­si” tur­vau­tuu “aikui­seen” jää­des­sään odot­ta­maan parem­pia aiko­ja, toi­vee­naan pääs­tä jäl­leen toteut­ta­maan itse­ään, kul­ke­maan kes­key­ty­neen kehi­tyk­sen­sä lop­puun. Tämä pyr­ki­mys saat­taa ilme­tä acting outi­na. #

Yli­ke­hit­ty­nyt “aikui­nen­kin” yleen­sä sal­lii “lap­sen” toteut­taa jos­sain mää­rin itse­ään. Tuon mää­rän pie­nuus hei­jas­te­lee kui­ten­kin “aikui­sen” ja “lap­sen” pai­noar­vo­jen epä­suh­taa vii­mei­ses­sä kuvas­sa. Pahim­mil­laan psyy­ke voi olla niin “aikui­sek­si” luk­kiu­tu­nut, ettei enää omin kei­noin kyke­ne pääs­tä­mään “las­ta” irral­leen, vaan tar­vit­see sii­hen esi­mer­kik­si päih­tei­tä. #

C21H26ClN3OS, C8N

#24535. Maanantai, 14. marraskuuta 2011 klo 13.15.32, kirjoittanut Jani.

Menin hoi­to­ko­kouk­seen yhdek­säk­si. Psy­ko­lo­gi ei sai­ras­tu­mi­sen takia ollut­kaan muka­na, joten esit­te­lin sit­ten asia­ni lää­kä­ril­le omin päin. Mitään var­si­nai­ses­ti uut­ta täs­sä ei kyl­lä tar­vit­tu­kaan, kun­tou­tus­tu­ki jat­kuu vie­lä tois­tai­sek­si ja mikä­li pää­sen rek­ry­toin­tioh­jel­maan, sii­nä on sit­ten käsit­tääk­se­ni käy­tet­tä­vis­sä tuet, joi­hin lää­kä­rin­lausun­to­ja ei tar­vi­ta. #

Lääk­kei­den vähen­tä­mi­ses­tä on ollut psy­ko­lo­gin kans­sa puhet­ta, sii­nä tar­koi­tuk­ses­sa että saa­tai­siin tera­pias­ta ehkä enem­män irti sit­ten. Kuten etu­kä­teen oli­sin vei­kan­nut­kin, lää­kä­ri oli hie­man vas­ta­ha­koi­nen. Vän­kä­sin kui­ten­kin, että jos tilan­tee­ni heik­ke­nee, tie­dos­tan sen kyl­lä, ja enti­seen annos­tuk­seen voi­daan sit­ten pala­ta. Niin­pä sain sit­ten luvan lopet­taa Perat­si­nin. #

Koti­mat­kal­la kävin aptee­kis­sa. Niil­tä oli kui­ten­kin sekä ven­la­fak­sii­ni että mir­tat­sa­pii­ni lop­pu. Piti hakea pyyk­ki­pai­kas­ta lius­ka, jot­ta riit­täi­si huo­mi­seen. Sii­hen men­nes­sä aptee­kin pitäi­si saa­da varas­ton­täy­den­nys­tä. #

Inhokas

#24515. Lauantai, 12. marraskuuta 2011 klo 20.13.11, kirjoittanut Jani.

Heti tutus­tu­mi­ses­ta läh­tien sii­nä on jotain omi­tuis­ta, se alkaa tök­kiä, ja sitä tulee pian sii­hen tulok­seen, että se on oma­laa­tui­nen, ehkä hie­man hen­ki­ses­ti poik­kea­va. #

Kun sitä jat­kuu, se alkaa ärsyt­tää enem­män ja enem­män. Sil­tä haluai­si vält­tyä, mut­tei voi, ja koh­ta huo­maa jo pel­kää­vän­sä näi­tä koh­taa­mi­sia. Sen kokee pai­nos­ta­va­na, jat­ku­va­na häs­lää­mi­se­nä. #

Sit­ten lopul­ta her­mo pet­tää, jos­sain tilan­tees­sa, sil­le äys­käi­see ikään kuin se teki­si­kin sen tahal­laan. Mut­ta yllät­täen se ei rea­goi­kaan niin kuin muut. Rea­goi kyl­lä­kin, sel­väs­ti, mut­ta häs­lää sen jäl­keen vain entis­tä­kin koros­te­tum­min. #

Sitä on jo aikeis­sa pahoi­tel­la, vie­lä kuvi­tel­les­saan, että tämän on olta­va taha­ton­ta. Että sil­lä on pak­ko olla manee­ri, jon­ka tilal­le sil­lä ei ole mitään muu­ta. Ettei se voi muut­tua vaik­ka kuin­ka käs­ket­täi­siin. #

Mut­ta vii­mein taju­aa, että päin­vas­tai­nen on tot­ta: se tekee sen tahal­laan: se on koko ajan pyr­ki­nyt­kin tähän, tämän tun­teen aiheut­ta­mi­seen. Se ei suin­kaan tee sitä sik­si, ettei tie­täi­si teke­vän­sä, vaan juu­ri sik­si, että tie­tää. #

Joten sitä alkaa tak­ti­ses­ti puo­lus­tau­tua. Vas­ta­ten vihaan vihal­la, häs­lää­mi­seen häs­lää­mi­sel­lä. Koval­la kovaa vas­taan, kos­ka täs­sä on kyse domi­nans­sis­ta. Sitä ei kukaan halua hävi­tä. #

Sit­ten ker­ran, kun kaik­ki on tar­peek­si eska­loi­tu­nut, käy­dään mel­kein käsi­käh­mään. Ja yhtäk­kiä, tuos­ta vain, häs­lää­mi­nen on lop­pu. Sii­tä on tul­lut tyh­jää: sanat ovat enti­set, mut­ta täy­sin vail­la aiem­paa mer­ki­tys­tä. Sitä tie­tää voit­ta­neen­sa, tie­tää sen alis­tu­neen. #

Vie­lä huo­maa olleen­sa oikeas­sa joka kään­tees­sä: se on poik­kea­vuut­ta, se on syn­nyn­näis­tä. Se on opit­tua, se on tahal­lis­ta. Se on taha­ton­ta, se on valin­ta. #

 

Kurssipäivä 25 + 50

#24511. Perjantai, 11. marraskuuta 2011 klo 15.19.04, kirjoittanut Jani.

Oli ohjaa­jan tapaa­mi­nen. Olin sel­vit­tä­nyt minua kiin­nos­ta­vat ohjel­mat rek­ry­toi­jan tar­jon­nas­ta. Ohjaa­ja aikoi olla sin­ne yhteyk­sis­sä alus­ta­vas­ti, itte olen kans sit­te ens vii­kol­la. #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]2011-11-17 14:08[/klo] alustavast+i[/muokkaus]
[/muokkaukset] #

 

Ryhmä-X

#24504. Torstai, 10. marraskuuta 2011 klo 20.53.29, kirjoittanut Jani.

Minun­han piti tänään ostaa Ryh­mä-X-leh­ti! Mitäs, mik­sen osta­nut? #

Olen kat­sel­lut X-Men-ani­maa­tio­ta, ja tykän­nyt niin pal­jon, että olen aja­tel­lut sampla­ta nykyis­tä sar­ja­ku­vaa. Tie­dän kyl­lä, että mutant­tien nyky­mei­nin­kiä sar­ja­ku­vafrii­kit pitä­vät pas­ka­na, mut­ta minä­hän en tie­ten­kään usko mui­den sanaa. #

Tar­kem­min sanot­tu­na pidän kyl­lä mah­dol­li­se­na, että 1980-luvun stan­dar­deil­la nykyi­nen sar­ja on pas­kaa, mut­ta pidän myös mah­dol­li­se­na, että se on nykys­tan­dar­deil­la ihan yhtä hyvää kuin 1980-luvun sar­ja oli sil­loin. Ajat ovat muut­tu­neet, nykyi­nen koh­dey­lei­sö on eri kuin sil­loi­nen, sil­loi­nen koh­dey­lei­sö on nyt kau­ka­na aikui­suu­des­sa eikä osaa lukea nyky-ylei­söl­le suun­nat­tua, ja kokee oman aikan­sa maun oikeam­mak­si, kos­ka oli koh­dey­lei­söä sil­loin. #

Sitä, että minä­kään pys­tyi­sin maku­ni nyky­tar­jon­taan sovit­ta­maan, en voi van­noa, mut­ta aina­kin näin teo­rias­sa lähes­ty­mis­ta­pa­ni perus­tuu jon­kin vain nimel­li­ses­ti tutun makus­te­luun eikä sii­hen, että odot­tai­sin saa­va­ni sitä samaa mitä sil­loin aikoi­naan. Jäl­kim­mäi­sel­lä pet­ty­mys on ilmei­ses­ti taat­tu, mut­ta edel­li­ses­tä en vie­lä tie­dä. Sik­si siis. #

Mut­ta näkö­jään unoh­din tänään. #