Kävin eilen, Finn­ki­non super­päi­vä­nä (liput puo­leen hin­taan), kat­so­mas­sa Lars von Trie­rin Melanc­ho­lian. Kan­nat­ti, eten­kin sii­hen hin­taan (6 euroa), ja oli­si­pa kan­nat­ta­nut täy­del­lä­kin. #

(Täs­tä eteen­päin mie­to­ja spoi­lauk­sia.) #

Kirs­ten Dunst oli aika hyvä, parem­pi kuin Hol­lywood-ros­kas­sa (joka ei tämän elo­ku­van tasois­ta suo­ri­tus­ta näyt­te­li­jöil­tään tie­tys­ti edel­ly­tä­kään). Char­lot­te Gains­bourg ei ollut ihan niin hyvä kuin Antichris­tis­sa, ja hänen nie­les­ke­ly­ää­nen­sä koet­te­li elo­ku­van lop­pu­puo­lel­la her­mo­ja­ni, vaik­ka se on tie­tys­ti ääni­tuot­ta­jan (ja ohjaa­jan) vika eikä näyt­te­li­jän. Kie­fer Sut­her­lan­dia oli vai­kea olla miel­tä­mät­tä Jack Bau­e­rik­si. Bau­er on kui­ten­kin sen ver­ran iko­ni­nen hah­mo, ettei tätä­kään voi hyväl­lä tah­dol­la las­kea Sut­her­lan­din viak­si; mie­hen irtau­tu­mis­yri­tys oli kyl­lä var­sin hyvä. #

Kai­ken kaik­ki­aan roo­li­tuk­set oli­vat mai­nioi­ta, niin kuin von Trie­ril­lä tun­tuu ole­van tapa­na. Melanc­ho­lian kas­tin nimek­kyys (Duns­tin ja Sut­her­lan­din lisäk­si John Hurt) vain nos­taa saa­vu­tuk­sen arvoa. Toi­saal­ta voi­si myös var­maan yhtä hyvin sanoa, että von Trie­ril­lä on tai­to saa­da näyt­te­li­jäs­tä kuin näyt­te­li­jäs­tä irti enem­män kuin kes­ki­ver­to-ohjaa­jal­la. #

Melanc­ho­lia on sikä­li poik­keuk­sel­li­nen von Trie­rin elo­ku­vak­si, että suo­sit­te­li­sin sen kat­so­mis­ta elo­ku­va­teat­te­ris­sa. Kyse on sci­fi- ja kata­stro­fi­maus­tei­ses­ta elo­ku­vas­ta, jos­sa eri­kois­te­hos­teil­la on paik­kan­sa, ja nämä tehos­teet ja siten siis nii­den kaut­ta elo­ku­van koko­nais­vai­ku­tel­ma on pal­jon tehok­kaam­pi elo­ku­va­teat­te­rin väli­neis­tön kuin koti­teat­te­rin väli­tyk­sel­lä. #

Kata­stro­fi­maus­teis­ta puheen ollen, Melanc­ho­lias­sa von Trier antaa makua sii­tä, mitä minä kata­stro­fie­lo­ku­vil­ta, ja oikeas­taan monil­ta muil­ta­kin elo­ku­vil­ta kovas­ti pal­jon nykyis­tä enem­män toi­voi­sin: ihmis­ten rea­lis­ti­sia pel­ko­reak­tioi­ta. Todel­li­nen uhkaa­van tuhon pel­ko on jotain aivan muu­ta kuin jat­ku­vaa kir­ku­mis­ta, jos­ta toi­vu­taan samal­la het­kel­lä kun uhka väis­tyy. Gains­bour­gin esit­tä­mä Clai­re edus­taa rea­lis­ti­sin­ta tähän men­nes­sä näke­mää­ni pelon­ku­vaus­ta. #

Elo­ku­van aihe yhdis­tää minut tie­tys­ti von Trie­riin, ja koin sik­si äärim­mäi­sen tyy­dyt­tä­viä “juu­ri näin se on, ohjaa­ja tie­tää mis­tä puhuu” -het­kiä. Esi­mer­kik­si Melanc­ho­lian valos­sa pais­tat­te­le­va Jus­ti­ne oli­si voi­nut olla suo­raan minun sivel­ti­mes­tä­ni, mikä­li osai­sin ilmais­ta itseä­ni maa­la­ten. Oli­si mie­len­kiin­tois­ta tie­tää, onnis­tuu­ko von Trier Melanc­ho­lial­la välit­tä­mään masen­nuk­sen koke­muk­sel­li­ses­ta puo­les­ta jotain niil­le, joil­la sitä ei omas­ta takaa ole. #