marginaali

Lapsi ja aikuinen

#24558. Torstai, 17. marraskuuta 2011 klo 14.19.19, kirjoittanut Jani.

Alus­sa on “lap­si”. #

Valkoinen pallo #

“Lap­si” kes­tää vas­toin­käy­mi­siä, eri­tyi­ses­ti pet­ty­myk­siä huo­nos­ti, joten ajan myö­tä psyy­ke kehit­tää “lap­sen” ympä­ril­le suo­jak­si “aikui­sen”. #

Valkoinen pallo, jota ympäröi harmaa kehä #

“Aikui­nen” suo­je­lee psyy­ket­tä pet­ty­myk­sil­tä eri kei­noil­la, jois­ta yksi on “lap­sen” kiel­tä­mi­nen: “aikui­nen” estää “las­ta” toteut­ta­mas­ta itse­ään, elä­mäs­tä “lap­sen” halua­mal­la taval­la. Suo­je­lu­me­ka­nis­mi perus­tu­nee useim­mi­ten ajal­li­seen vaih­to­kaup­paan: “aikui­nen” lupaa “lap­sel­le”, että tämän alis­tu­mi­ses­ta kiel­toon täs­sä tilan­tees­sa seu­raa sal­lit­tua itsen toteut­ta­mis­ta jos­sain myö­hem­mäs­sä tilan­tees­sa. #

Harmaa kehä hetkellä t1, seurauksena valkoinen pallo ilman kehää hetkellä t2 #

“Aikui­sen” kehit­ty­mi­nen voi häi­riin­tyä eri tavoin. “Aikui­nen” voi esi­mer­kik­si jää­dä kei­noil­taan vail­li­nai­sek­si, jol­loin myös sen mah­dol­li­suu­det suo­jel­la “las­ta” pet­ty­myk­sil­tä ovat vaja­vai­set. “Lap­si” toteut­taa itse­ään enem­män kuin pet­ty­myk­sien vält­tä­mi­sen kan­nal­ta oli­si paras­ta, käy­tös saat­taa ulko­puo­li­ses­ta vai­kut­taa impul­sii­vi­sel­ta. #

Valkoinen pallo jota harmaa ympäröi vain osittain #

Toi­saal­ta “aikui­nen” voi yli­ke­hit­tyä. Näin voi tapah­tua sil­loin, kun psyy­ke jou­tuu olo­suh­tei­den takia kehit­tä­mään “aikui­sen” “lap­sen” suo­jak­si lii­an var­hain, ja se syö tilaa vie­lä kehit­ty­mät­tö­mäl­tä “lap­sel­ta”. #

Pieni valkoinen pallo jonka ympärillä paksu harmaa kehä #

Yli­ke­hit­ty­neen “aikui­sen” psy­ko­pa­to­lo­gia on eri­tyi­sen mie­len­kiin­toi­nen ja sil­ti suh­teel­li­sen hei­kos­ti tun­net­tu. Jäl­kim­mäi­nen saat­taa joh­tua sii­tä, että pato­lo­gi­si­na­kin nämä ihmi­set pysy­vät toi­min­ta­ky­kyi­si­nä, ja toi­min­ta­ky­kyn­sä mene­tet­ty­ään he muut­tu­vat pikem­min­kin pas­sii­vi­sik­si acting outin sijaan. Pato­lo­gias­saan­kin he ovat jär­jes­tel­mäl­li­siä ja saat­ta­vat alis­taa myös per­heen­sä, työ­paik­kan­sa, tai tut­ta­va­pii­rin­sä sil­le sen sijaan, että ajau­tui­si­vat poik­kea­vuu­ten­sa takia ympä­ris­tön­sä kans­sa suo­raan vai­keuk­siin. #

Yli­ke­hit­ty­neen “aikui­sen” ongel­mak­si saat­taa muo­dos­tua ali­ke­hit­ty­neek­si jää­nyt “lap­si”. Kun “lap­si” ava­taan ajal­li­sel­le kuvaa­jal­le, sil­lä on oma kehi­tys­kaa­ren­sa. Mikä­li lii­an var­hain muo­dos­tu­nut “aikui­nen” kes­keyt­tää tämän kehi­tyk­sen kulun ennen kuin se on saa­vut­ta­nut luon­nol­li­sen lop­pun­sa, “lap­si” jää tyy­dyt­ty­mät­tö­mään tilaan. Psyy­kel­tä puut­tuu koke­mus “lap­sen” kei­no­jen riit­tä­mät­tö­myy­des­tä, eikä “lap­si” alis­tu “aikui­sen” kiel­toi­hin uskos­ta pysy­vään omaan par­haa­seen­sa, vaan olo­suh­tei­den pakos­ta. “Lap­si” tur­vau­tuu “aikui­seen” jää­des­sään odot­ta­maan parem­pia aiko­ja, toi­vee­naan pääs­tä jäl­leen toteut­ta­maan itse­ään, kul­ke­maan kes­key­ty­neen kehi­tyk­sen­sä lop­puun. Tämä pyr­ki­mys saat­taa ilme­tä acting outi­na. #

Yli­ke­hit­ty­nyt “aikui­nen­kin” yleen­sä sal­lii “lap­sen” toteut­taa jos­sain mää­rin itse­ään. Tuon mää­rän pie­nuus hei­jas­te­lee kui­ten­kin “aikui­sen” ja “lap­sen” pai­noar­vo­jen epä­suh­taa vii­mei­ses­sä kuvas­sa. Pahim­mil­laan psyy­ke voi olla niin “aikui­sek­si” luk­kiu­tu­nut, ettei enää omin kei­noin kyke­ne pääs­tä­mään “las­ta” irral­leen, vaan tar­vit­see sii­hen esi­mer­kik­si päih­tei­tä. #

I know I’m selfish I’m unkind

#23919. Perjantai, 23. syyskuuta 2011 klo 17.18.36, kirjoittanut Jani.

Näh­tä­väs­ti pel­kään ahneut­ta, omaa­ni, lii­al­lis­ta vaa­ti­vuut­ta­ni tai siis sitä, että tar­vit­se­vuu­te­ni uuvut­taa. Tämä juo­lah­ti tänään mie­leen psy­ko­lo­gil­la, kun ker­roin sii­tä, kuin­ka vii­mek­si pahoi­tin mie­le­ni sii­tä, että seu­raa­va tapaa­mi­nen (eli tämän­päi­väi­nen) sovit­tiin vas­ta täk­si päi­väk­si eikä jo vii­me vii­kol­le. #

Se tilan­ne (kak­si viik­koa sit­ten) meni ihan sil­män­rä­päyk­ses­sä ohi, ja juu­ri sii­nä se pal­jas­tuu: minä en sano­nut mitään, vaan vetäy­dyin välit­tö­mäs­ti “yksi­nä­ni minun on pak­ko pär­jä­tä” -kuo­ree­ni. Juu­ri kun olin pääs­syt (sanoin) todis­ta­mas­ta luot­ta­muk­ses­ta­ni, jota psy­ko­lo­gia koh­taan tun­nen. Eli aloin esit­tää sitä vah­van roo­lia, jota esi­tän yleen­sä kaik­kial­la muu­al­la kuin siel­lä. Sel­lais­ta joka pär­jää yksin, anta­mat­ta muil­le pie­nin­tä­kään mer­ki­tyk­sen ripet­tä. #

Toi­sen­lai­sel­la tem­pe­ra­men­til­la varus­tet­tu ihmi­nen oli­si sii­nä pai­kas­sa ruven­nut vaa­ti­maan itsel­leen sitä min­kä vail­le jää­mis­tä minä jäin nyt vain tykö­nä­ni märeh­ti­mään. Minä olen niis­sä taa­pe­ro­ko­keis­sa se, joka jää pää punai­se­na huu­ta­maan oven taak­se kun äiti vie­dään toi­seen huo­nee­seen, ja sit­ten kun äiti tulee takai­sin, yri­tän olla niin kuin äitiä ei oli­si­kaan, jot­ten kiin­tyi­si uudes­taan, jot­ten voi­si tul­la uudes­taan jäte­tyk­si. Tämän rai­nan voi kuvi­tel­la pyö­ri­vän pää­ni sisäl­lä alus­ta lop­puun muu­ta­man sekun­nin mur­to-osan sisäl­lä tuol­lai­sis­sa tilan­teis­sa. #

Sanoin, että tämä­kin on osal­taan vai­kut­ta­nut tähän tämän­het­ki­seen masen­nuk­seen. Se oli aika haus­kaa sikä­li, että vas­ta­sin niin vahin­gos­sa, käsi­tet­tyä­ni psy­ko­lo­gin kysy­myk­sen vää­rin. Jos oli­sin käsit­tä­nyt oikein, en var­maan­kaan oli­si uskal­ta­nut olla niin rehel­li­nen, kos­ka pel­kään, että jos tar­vit­se­vuu­te­ni pal­jas­tuu, se uuvut­taa hoi­vaa­ja­ni, joka alkaa sit­ten hyl­jek­siä minua sen täh­den. Se on pel­ko, joka ei aina­kaan voi perus­tua tämän kysei­sen hoi­va­suh­teen his­to­ri­aan. #

Tämä on kai­kin puo­lin täy­del­li­sen oppi­kir­ja­mai­nen hoi­to­suh­de kaik­ki­ne näi­ne kom­mer­venk­kei­neen ja eten­kin näi­den minun reak­tioit­te­ni puo­les­ta. Juu­ri täl­lai­sis­ta “poti­las käyt­täy­tyy ja ajat­te­lee ihan nau­ret­ta­vas­ti, ja se on osa pro­ses­sia” -jutuis­ta olen luke­nut kir­ja­tol­kul­la ihme­tel­len, että mik­sen minä ole kos­kaan koke­nut hoi­to­suh­tei­ta­ni siten. #

Uhanalainen

#23290. Maanantai, 15. elokuuta 2011 klo 18.46.41, kirjoittanut Jani.

Vihermarakatti, poikanen emon sylissä Näin taas “minä, yksi­näi­nen pie­ni lap­si yksi­näi­ses­sä pie­nes­sä per­hees­sä­ni” -unia­ni vii­me yönä. Joh­tuu var­maan­kin psy­ko­lo­gi­tauos­ta. Olen kyl­lä näh­nyt nii­tä ennen tätä tau­koa­kin, mut­ten nyt vähään aikaan. Niis­sä olen siis pie­ni, mei­tä on ehkä vie­lä vain kol­me (pik­ku­ve­li ei ole vie­lä syn­ty­nyt), ja kaik­ki on seit­se­män­kym­men­tä­lu­ku­lai­sen rus­ke­aa, ilma­kin on kel­ler­tä­vää niin kuin sil­loin kuvien todis­ta­mas­ti oli, ja pääl­ly­vaat­teet muis­tut­ta­vat värien­sä lisäk­si muo­toi­lul­taan nykyi­siä alus­vaat­tei­ta. #

Kes­kei­sin­tä kui­ten­kin on se loh­du­ton yksi­näi­syy­den ja pie­nuu­den tun­ne, joka ei siis ole vain minun hen­ki­lö­koh­tais­ta yksi­näi­syyt­tä­ni ja pie­nuut­ta­ni, vaan joten­kin koko mei­dän per­he on kuin mikä­kin mitä­tön kaar­na­lai­va val­ta­me­res­sä, aivan jär­jet­tö­män pie­ni ja yksi­näi­nen ja uha­na­lai­nen. Muu maa­il­ma ihmi­si­neen on kyl­lä ilmei­ses­ti ihan nor­maa­lis­ti ole­mas­sa, mut­ta me olem­me joten­kin sii­tä eris­tyk­sis­sä, niin koros­tu­neen yksin kuin vain voi vail­la lau­man tukea ole­va kädel­li­nen tun­tea ole­van­sa. #

Jois­sain näis­tä unis­ta yri­tän vies­tit­tää äidil­le tätä pie­nuu­den ja eris­tyk­sis­sä ole­mi­sen tun­net­ta, mikä minus­ta aivan ilmei­ses­ti vaa­ran­taa koko mei­dän pik­ku per­heen ole­mas­sao­lon jat­ku­vuu­den, mut­ta äiti nuk­kuu tai on töis­sä tai vihai­nen tai kuin minul­la ei oli­si­kaan hätä niin kuin oikeas­ti on. #

Tämä saat­taa olla muis­to jos­tain oikeas­ta koke­muk­ses­ta (joka puo­les­taan on saat­ta­nut perus­tua todel­li­seen tilan­tee­seen tai sit­ten ehkä vain johon­kin sel­lai­seen, mil­le las­ta ei oli­si pitä­nyt altis­taa, jon­ka poh­jal­ta olen alle kol­mi­vuo­ti­aan kyvyil­lä­ni kehi­tel­lyt kuvan mei­tä uhkaa­vas­ta asias­ta), tai sit­ten todel­li­suu­des­sa kak­si­kym­men­tä vuot­ta myö­hem­pien koke­mus­te­ni pro­ji­soin­tia men­nee­seen. #

0.

#23016. Lauantai, 30. heinäkuuta 2011 klo 19.51.54, kirjoittanut Jani.

Piirros: sikiö tekstin keskellä Haluai­sin kovas­ti kir­joit­taa jotain niis­tä ihmeis­tä, joi­ta psy­ko­lo­gin luo­na tapah­tuu. En nyt tar­koi­ta sitä, kuin­ka saa­tan tun­nin sisäl­lä muut­tua vain hie­man huo­no­ryh­ti­ses­tä nuo­res­ta­mie­hes­tä Step­hen Haw­kin­gia fyy­si­ses­ti muis­tut­ta­vak­si ihmis­rau­niok­si. Sii­nä ei ole mitään ihmeel­lis­tä, se on vain seu­raus­ta sii­tä, kun kamp­pai­len sisäi­sen maa­il­ma­ni jul­ki­tuo­mi­sen aiheut­ta­man pelon kans­sa, eikä käsil­lä ole muu­ta kon­kreet­tis­ta vas­tus­ta­jaa kuin oma keho. #

En ole kos­kaan luot­ta­nut niin pal­jon kuin nyt, enkä ole kos­kaan saa­nut osak­se­ni niin pal­jon hyväk­syn­tää kuin nyt. Se tun­tuu joten­kin ihan käsit­tä­mät­tö­mäl­tä. Ehkä vähän sil­tä, kuin en enää oli­si­kaan täs­sä maa­il­mas­sa niin yksin kuin tähän saak­ka olen tun­te­nut ole­va­ni. Siis sii­nä mie­les­sä, kuin olen koke­nut ole­va­ni lap­ses­ta saak­ka, sel­lai­ses­sa yksi­näi­sen ja tur­vat­to­man lap­sen mie­les­sä. Se sel­lai­nen perim­mäi­nen huo­li kai­kes­ta, jota olen siel­tä saak­ka kan­ta­nut jat­ku­vas­ti, niin nyt tun­tuu mel­kein sil­tä kuin voi­sin vii­mein­kin het­kek­si las­kea sen kai­ken toi­sen ihmi­sen kan­net­ta­vak­si ilman, että koko maa­il­ma välit­tö­mäs­ti sen seu­rauk­se­na ajau­tuu kaa­ok­seen ja tuhou­tuu räjäh­täen. #

Oli­si tie­tys­ti täy­sin tyy­pil­lis­tä huu­mo­ria maa­il­mal­ta, että juu­ri nyt sit­ten tapah­tui­si jotain sel­lais­ta mikä syök­si­si elä­mä­ni kaa­ok­seen ja tuhoai­si sen puit­teet räjäh­dys­mäi­ses­ti. Se ei miten­kään liit­tyi­si näi­hin sel­lais­ta kos­ke­viin pel­koi­hi­ni, vaan tapah­tui­si vain täy­sin sat­tu­mal­ta, niin kuin tie­tys­ti kaik­ki tapah­tuu - hence teh fun­ny. #

Hyväk­sy­tyk­si­tu­le­mi­sen vie­rau­den lisäk­si tun­nen olo­ni ikään kuin tyh­jäk­si, ihan eri mer­ki­tyk­ses­sä kuin mis­sä useim­mi­ten itses­tä­ni puhues­sa­ni niin sanon. Nyt tar­koi­tan sitä, ettei minul­la ole yhtä­kään salai­suut­ta, ei enää yhtään mitään sel­lais­ta sisäl­lä­ni, min­kä… Sitä on vai­kea selit­tää. Teki­si mie­li sanoa, että minut on rii­sut­tu aseis­ta. Ehkä se kuvas­taa sitä, kuin­ka poh­jim­mil­ta­ni ole­tan aina ihmis­ten lopul­ta pet­tä­vän luot­ta­muk­se­ni, ja kuin­ka teen tie­tys­ti useim­mi­ten kaik­ke­ni osoit­taak­se­ni tämän usko­muk­sen itsel­le­ni todek­si: luo­taan ihmi­siä ja hau­taan näke­mä­ni perus­teel­la sisäl­le­ni itseä­ni kos­ke­via asioi­ta, joi­den kat­son vaa­ran­ta­van suh­tee­ni asian­omai­siin. Sisäl­lä­ni näis­tä asiois­ta puris­tuu sit­ten (sykli­ses­ti) todis­tei­ta ihmis­ten epä­luo­tet­ta­vuu­des­ta. #

Ja nyt minul­la ei yhtäk­kiä enää ole­kaan yhtään sel­lais­ta käy­tet­tä­vis­sä­ni tämän yhden eri­tyis­laa­tui­sen ihmi­sen kans­sa. En voi enää vaa­ran­taa luot­ta­mus­ta­ni mil­lään, mitä ker­toa. Minul­la ei kos­kaan ole ollut täl­lais­ta vapaut­ta itse­var­je­lus­ta­ni, jol­lei sit­ten las­ke­ta niin var­hais­ta men­nei­syyt­tä, etten kyke­ne muis­ta­maan. #

Phobos ja Deimos

#19556. Perjantai, 15. heinäkuuta 2011 klo 13.31.28, kirjoittanut Jani.

Munchin Huuto Olen taas poh­ti­nut psy­ko­paat­te­ja jos­tain syys­tä. Juo­lah­ti mie­lee­ni, että oli­si haus­ka tes­ta­ta mitä tapah­tui­si, jos psy­ko­paat­tia yrit­täi­si säi­käyt­tää kul­man takaa hypä­ten BÖÖ. Jos ker­ta psy­ko­paat­ti ei tun­ne pel­koa, niin miten­kä se mah­taa rea­goi­da säi­ky­tyk­seen, vai mah­taa­ko? #

Myös sel­lais­ta mie­tin len­nol­la tän­ne, että miten­kä­hän esim. len­to­ko­nei­den tur­va­jär­jes­te­ly­jä mah­de­taan tes­ta­ta. Kun jot­ta se tes­taa­mi­nen vas­tai­si mah­dol­li­sim­man hyvin todel­li­sia olo­suh­tei­ta, mat­kus­ta­jia simu­loi­vien ihmis­ten pitäi­si olla panii­kis­sa. Ja sii­tä edel­leen juo­lah­ti mie­lee­ni, että sii­nä­hän voi­tai­siin hyö­dyn­tää paniik­ki­häi­riöi­siä. Eli ote­taan koe­hen­ki­löik­si sem­moi­sia ihmi­siä, jot­ka on help­po saa­da autent­ti­ses­ti paniik­kiin, ja kat­so­taan kuin­ka ne pää­se­vät ulos konees­ta, kun siel­lä on savua ja häli­nää ja sata autent­tis­ta kans­sa­pa­ni­koit­si­jaa. #

Paniik­ki­häi­riö­tä olen myös miet­ti­nyt, että mik­si minä en oikein saa sii­hen kun­nol­la tun­tu­maa. Kysyin äidil­tä, jol­la sii­tä kuu­lem­ma on koke­mus­ta, että mil­tä se tun­tuu, ja kuu­lem­ma sitä voi aja­tel­la vaik­ka niin, että jos on ollut tilan­tees­sa, jos­sa on jou­tu­nut pako­kau­hun val­taan, niin sit­ten kun on häi­riö, se pako­kau­hui­nen olo tulee jos­sain sel­lai­ses­sa tilan­tees­sa, jos­sa sil­le ei näen­näi­ses­ti ole mitään kon­kreet­tis­ta syy­tä, uhka­te­ki­jää (kuten pääl­le­käy­vää vihais­ta kar­hua, lii­ken­neon­net­to­muut­ta tms.). #

Sii­tä kek­sin, etten ehkä kyke­ne paniik­ki­koh­taus­ten laa­tua tavoit­ta­maan, kos­ka en ole kos­kaan ollut pako­kau­hun val­las­sa mis­tään syys­tä. En lähel­lä­kään. Pel­koa olen kyl­lä tun­te­nut, mut­ta siis oikein kun­non paniik­kiin en ole kos­kaan men­nyt, en mis­tään kon­kreet­ti­ses­ta­kaan syys­tä. Sik­si olen sen suh­teen vähän niin kuin psy­ko­paat­ti pelon suh­teen ylei­ses­ti, vail­la aitoa eläy­ty­mis­ky­kyä. #