marginaali

Läskipallo tulee kaapista

#11115. Lauantai, 2. tammikuuta 2010 klo 13.23.33, kirjoittanut Jani.

 #

Puo­li vuot­ta ree­niä meni muka ves­sas­ta alas kun lepä­sin kak­si viik­koa laa­ke­reil­la­ni: olin ihan kuo­le­man kie­lis­sä eili­sil­ta­na yhdes­tä pie­nes­tä pyö­rä­mat­kas­ta. #

Hen­ki­ses­ti olen sitä­kin pahem­min puh­ki. Olen miet­ti­nyt, että oppi­sin­ko ken­ties jotain, jos tut­ki­sin itseä­ni alko­ho­lion­gel­mai­sen per­heen lap­se­na, mitä olin­kin, ja olen­kin. #

Peril­lä tääl­lä sain lah­jak­si toi­vo­ma­ni stres­si­pal­lon! Sen ainut huo­no puo­li on, että nii­tä on vain yksi. Toi­nen käsi kai­paa nyt omaa pal­loa entis­tä­kin kipeäm­min. #

Alan laih­du­tus­kuu­ril­le. Voi­sin vaik­ka myy­dä laar­dia. Tosin Läs­kil­lä luku­tai­toa -kam­pan­jan taka­ra­jak­si ase­tet­tu tou­ko­kuu tai­taa olla vähän tur­han kau­ka­na. Ajat­te­lin nyt heti alka­vaa, lyhyem­pää kuu­ria, min­kä jäl­keen pai­non pitäi­si taas kään­tyä nousuun lihas­kas­vun takia. #

Tsillin

#9240. Keskiviikko, 26. elokuuta 2009 klo 11.48.16, kirjoittanut Jani.

Jumppapallolla makaava mies #

Tänään aion ottaa rau­hal­li­ses­ti. Ruo­kaa pitäi­si nyt olla sen ver­ran, ettei tar­vit­se käy­dä kau­pas­sa­kaan. Istun vaan ja olen. Tie­to­ko­neel­la. #

Kirk­ko­num­men Sano­mat on vii­me nume­rois­sa (luet­ta­vis­sa leh­den sivuil­la PDF:inä, hyvä hyvä!) ker­to­nut kel­la­ri­ko­me­ro­mur­to­jen sar­jas­ta täs­sä tämän kadun var­rel­la ole­vis­sa talois­sa. Hyvä ettei minul­la ole tuol­la omas­sa­ni mitään arvo­kas­ta. Ei sil­lä ettei­kö arvo­ton­kin var­kail­le kel­pai­si: nyt vii­mek­si­kin tuol­ta naa­pu­ris­ta vie­tiin mat­to­ja ja, hel­vet­ti, pilk­ki­rep­pu. Arvot­to­man tava­ran katoa­mi­nen ei kui­ten­kaan vitu­ta niin kuin arvok­kaan. #

Tuli tuos­sa äsken jos­tain… no hyvä on, taas ker­ran Godzil­laa kat­sel­les­sa­ni, mie­leen, että miten pit­käl­ti ihmi­sen tem­pe­ra­ment­ti, stres­saan­tu­mi­nen ja stres­siin rea­goi­mi­nen mää­rää hänen koh­ta­lo­aan. Osaan uskoak­se­ni eläy­tyä sel­lai­sen ihmi­sen ase­maan, joka rea­goi stres­siin ihan eri lail­la kuin minä. Eläy­ty­mis­het­ke­ni saa­vat minut kyl­lä toi­vo­maan, että minun­kin rea­goin­ti­mal­li­ni oli­si hyö­dyl­li­nen. #

Tie­tys­ti sii­tä­kin mal­lis­ta voi sit­ten olla omat ongel­man­sa, eikä minun­kaan ongel­ma­ni ehkä niin­kään ole rea­goin­ti­mal­li­ni sinän­sä, vaan sen äärim­mäi­syys. Jos oli­sin yhtä kau­ka­na akse­lin kes­ki­pis­tees­tä kuin nyt, mut­ta sen toi­ses­sa pääs­sä, oli­sin var­maan mel­ko levo­ton tyyp­pi. Sai­sin jat­ku­vas­ti olla hake­mas­sa impuls­se­ja, vaik­ka­pa mur­tau­tu­mal­la tois­ten kel­la­ri­ko­me­roi­hin varas­ta­maan van­ho­ja mat­to­ja ja pilk­ki­rep­pu­ja. Nyt­hän minun täy­tyy olla juu­ri näin, istua pai­kal­la­ni teke­mät­tä pal­jon mitään, jot­ta vält­tyi­sin impuls­seil­ta. Minä kun en juu­ri­kaan kyke­ne sie­tä­mään impuls­se­ja. #

Aioin lin­kit­tää täs­sä Veloe­naan, kos­ka olin var­ma että luin siel­tä tem­pe­ra­men­tis­ta jotain ihan vas­ta­kin, mut­ta en sit­ten löy­tä­nyt­kään sitä. #

Ovatko lapset lakanneet kirkumasta?

#8950. Keskiviikko, 15. heinäkuuta 2009 klo 16.56.42, kirjoittanut Jani.

Kuollut kimalainen (negatiivi) #

Kyl­lä huo­maa, että stres­saa: herään joka aamu aina vain aikai­sem­min pyö­rit­te­le­mään muut­to­asioi­ta pääs­sä­ni, ja haa­vei­len ene­ne­väs­sä mää­rin sii­tä kuin­ka sit­ten, kun tämä on ohi, sul­keu­dun uuteen kotii­ni enkä vas­taa ovi­kel­loon enkä puhe­li­meen enkä käy ulko­na aina­kaan kuu­kau­teen. Käy­tän­nös­sä pal­jon lyhyem­pi­kin aika riit­tää toi­pu­mi­seen aina­kin olet­taen, ettei täs­sä nyt käy vie­lä joten­kin huo­nos­ti. Ei pitäi­si, mut­ta mil­joo­na asi­aa­han täs­sä voi men­nä pie­leen. #

Lihak­set kipui­le­vat har­joi­tuk­sen puut­tees­ta, mut­ta min­käs teet. Moti­vaa­tio ei ole men­nyt, mut­ta penk­ki oli ensim­mäi­siä min­kä purin, että sain tuon kama­rin sii­vo­ta. Syö­mi­set­kin ovat täl­lä vii­kol­la olleet mitä sat­tuu, esi­mer­kik­si tänään päi­väl­li­se­nä ja illal­li­se­na on ruis­lei­pää, kevyt­nak­ke­ja ja Dijon-sinap­pia. Lou­naak­si tänään ja eilen oli mik­ro­läm­pi­miä pakas­te­mar­jo­ja ja jää­te­löä. Enkä minä edes eri­tyi­sem­min pidä jää­te­lös­tä, pait­si tie­tys­ti lät­ty­jen kans­sa. #

Sitä alkoi muu­ten kum­mas­ti arvos­taa Ikean “ruu­vaa jalat pai­koil­leen ja se on val­mis” -pöy­tää, kun oli pur­ka­nut tuon tie­to­ko­ne­pöy­dän. Sii­hen ei ole kokoa­mis­oh­jet­ta­kaan tal­les­sa, joten saa sit­ten näh­dä mikä sii­tä tulee, jos se vie­lä pitää koo­ta. Mah­dol­li­ses­ti ei tar­vit­se. Työ­er­go­no­mial­taan tämä Ikean olo­huo­neen pöy­tä ei kyl­lä ole paras mah­dol­li­nen näy­tön alle. Tulee mie­leen se van­ha kuval­li­nen vit­si evo­luu­tios­ta. #

Kel­tin­mäen lap­sia ei kyl­lä tule ikä­vä. Ei kai niis­sä muu­ta vikaa ole, mut­ta ne kir­ku­vat. Enkä nyt tar­koi­ta sem­mois­ta las­ten nor­maa­lia, rie­hues­saan pitä­mää melua, vaan nämä tääl­lä ihan oikeas­ti kir­ku­vat ulko­na pää punai­se­na, niin kuin jot­kut hou­ru­lan asu­kit. Se on hiu­kan… levot­to­muut­ta herät­tä­vää. #

Ääri

#8448. Torstai, 4. kesäkuuta 2009 klo 11.17.26, kirjoittanut Jani.

Päätään pitelevä ihminen #

Aina sil­loin täl­löin, har­vak­sel­taan näen unta psy­koo­sis­ta. Niis­sä unis­sa en ole enää var­ma, että mit­kä koke­mis­ta­ni asiois­ta ovat todel­li­sia ja mit­kä vain kuvi­tel­tu­ja, mut­ta sii­tä olen var­ma, että koko­nai­suu­teen sisäl­tyy myös nii­tä epä­to­del­li­sia asioi­ta. Yleen­sä ne eivät ole eri­tyi­sen pelot­ta­via unia, enim­mäk­seen tun­nen niis­sä vain olo­ni äärim­mäi­sen väsy­neek­si ja surul­li­sek­si. Ikään kuin minul­la ei vain enää oli­si tar­peek­si ener­gi­aa asioi­den todel­li­suu­den tai kuvit­teel­li­suu­den arvioi­mi­seen. #

Val­veil­la en ole kos­kaan psy­koo­sia koke­nut, vaik­ka joi­hin­kin van­hoi­hin pape­rei­hin sen vaa­ra ker­ran kir­jat­tiin­kin. Sii­nä on kui­ten­kin aina ollut minus­ta jotain äärim­mäi­sen kieh­to­vaa. Omas­ta epä­toi­voi­suu­den sin­gu­la­ri­teet­ti­pis­tees­tä­ni­kin tuli samal­la lail­la kieh­to­va koke­muk­sen kaut­ta, mut­ta sil­ti­kin epätodel­li­suu­den koke­mi­nen tun­tuu yhä joten­kin… äärim­mäi­sem­mäl­tä. Ehkä se on juu­ri se, mikä sii­nä minua äärim­mäi­syyk­sis­tä ylei­sem­min­kin vie­hät­ty­nee­nä kieh­too. #

Lisäk­si sii­nä on se todel­li­suus­pa­koas­pek­ti. Masen­tu­mi­nen ja psy­koo­si voi­vat kuu­lem­ma olla eri ihmis­ten eri­lai­sia reak­tioi­ta äärim­mäi­siin (taas tuo sana!) pai­nei­siin. Masen­tues­saan ihmi­nen lamaan­tuu, ikään kuin jäh­met­tyy jot­tei enää sat­tui­si. Psy­koo­sis­sa taas mie­li ryh­tyy muo­vai­le­maan nii­tä satut­ta­via impuls­se­ja uusik­si. Jäl­kim­mäi­nen tun­tuu joten­kin pal­jon luo­vem­mal­ta ja sik­si sek­sik­kääm­mäl­tä rat­kai­sul­ta. #

Yhtä pas­ko­ja “rat­kai­su­ja­han” ne tie­tys­ti ovat. Ei pai­nei­siin pitäi­si hajo­ta. Pitäi­si vain jat­kaa toi­mi­mis­ta niin kau­an kuin sil­lä voi saa­vut­taa jotain, ja kun ei sii­tä enää ole hyö­tyä, pitäi­si luo­vut­taa ja siir­tyä eteen­päin. Sii­hen pys­ty­mi­nen se vas­ta oli­si­kin todel­lis­ta vah­vuut­ta. Sel­lai­sia­kin ihmi­siä var­mas­ti on ole­mas­sa, jot­ka pys­ty­vät, se sie­to­ky­ky­kin kun on yksi­löl­lis­tä. #

Taistele tai pakene

#2834. Maanantai, 3. syyskuuta 2007 klo 13.37.59, kirjoittanut Jani.

Sulakerasia Minus­ta tun­tuu taas täl­lä het­kel­lä hyvin vah­vas­ti sil­tä, että oma pahoin­voin­ti­ni on mel­ko suo­raa seu­raus­ta käräh­tä­nyt­tä säh­kö­tau­lua muis­tut­ta­vas­ta stres­si­kes­kuk­ses­ta­ni. Olen jat­ku­vas­sa tais­te­le tai pake­ne -tilas­sa, ja yri­tyk­set rau­hoit­taa ympä­ris­töä­ni ja vähen­tää stres­siä ihan oikeas­ti aiheut­ta­via teki­jöi­tä päi­vis­tä­ni joh­ta­vat vain tuon tilan entis­tä sel­vem­pään havait­se­mi­seen sen sijaan, että ne hel­pot­tai­si­vat sitä. #

Lisäk­si nyt, kun olen taas kar­si­nut nuo oikeas­ti stres­saa­vat teki­jät mini­miin, huo­maan hyvin sel­väs­ti sen kuin­ka aivo­ni yrit­tä­vät väen vän­gäl­lä hei­jas­taa tuo­ta yli­kuor­mi­tus­ti­laan­sa ympä­ris­tös­sä­ni ole­viin teki­jöi­hin, joil­la ei oikeas­ti ole sen kans­sa mitään teke­mis­tä. Ja kun mitään sel­lai­sia teki­jöi­tä ei ole välit­tö­mäs­ti havait­ta­vis­sa, olo on jat­ku­vas­ti sel­lai­nen kuin jokin jos­sa­kin oli­si men­nyt kam­mot­ta­val­la taval­la pie­leen. #

Olen jos­kus kuvan­nut tilaa­ni siten, että se on kuin istui­si kat­se­le­mas­sa tele­vi­sio­ta talos­sa joka on ilmi­lie­keis­sä. Kaik­kial­la ympä­ril­lä on hir­vit­tä­vän uhan merk­ke­jä, enkä minä tee mitään mikä ede­saut­tai­si pelas­tu­mis­ta­ni. Ver­taus kuvaa kyl­lä osu­vas­ti omia tun­te­muk­sia­ni, mut­ta motii­vie­ni osal­ta se ontuu. Minä kyl­lä tie­tys­ti haluai­sin pelas­tua, mut­ta ver­taus­ku­vas­ta puut­tuu se pak­ko pysyä siel­lä pala­van talon sisäl­lä: en tie­ten­kään voi pae­ta omaa itseä­ni yhtään min­ne­kään. #

kuva: image*after; Public Domain #