Sii­tä on minul­le aina hupia, kun tie­to­kir­jai­li­ja hyp­pää alas fak­tois­sa pitäy­ty­vän tie­tei­li­jän roo­lis­taan ja vetää saar­naa­jan lipe­rit kau­laan­sa. Näin tekee näkö­jään myös Mat­ti O. Hut­tu­nen kir­jas­saan Lääk­keet mie­len hoi­dos­sa, jon­ka nimi saa minut kie­rit­te­le­mään nyrk­ke­jä­ni, sil­lä niin mai­nio tilai­suus kli­sei­seen sana­leik­kiin (Mie­li lää­ke­hoi­dos­sa) on tuos­sa hukat­tu. #

“Pes­si­mis­ti­nen tapa suh­tau­tua elä­mään ja itsee­si on vain opit­tu tapa, jos­ta voi työs­ken­te­le­mäl­lä pääs­tä eroon.” #

[#] Mat­ti O. Hut­tu­nen: Lääk­keet mie­len hoi­dos­sa, s. 83 #

Älä väli­tä, Mat­ti. Tuo opti­mis­ti­nen tapa­si suh­tau­tua elä­mään ja itseen­sä on vain opit­tu tapa, jos­ta voi työs­ken­te­le­mäl­lä pääs­tä eroon. #

“Joka­päi­väi­sen elä­män jär­jes­tä­mi­nen omien arvo­jen ja pää­mää­rien mukai­sek­si on hyvä kei­no vähen­tää alt­tiut­ta sai­ras­tua masen­nuk­seen.” #

ed. #

Tämän voin koke­muk­ses­ta alle­kir­joit­taa. Lähes täy­del­li­nen era­koi­tu­mi­nen ja sen jäl­keen omien, päi­väs­tä toi­seen ja vii­kos­ta toi­seen saman­lai­si­na tois­tu­vien rutii­nien luo­mi­nen perim­mäi­ses­tä toi­vot­to­muu­des­ta­ni pake­ne­mi­sek­si on se mikä on suo­jel­lut minua masen­nuk­se­ni pahe­ne­mi­sel­ta vii­mei­set vuo­det. Sii­tä todis­taa myös se, miten hel­pos­ti ja nopeas­ti se pahe­nee heti kun poik­kean täs­tä nykyi­ses­tä elä­män­tyy­lis­tä­ni. #

Jos­tain syys­tä minus­ta kui­ten­kin tun­tuu sen perus­teel­la, mitä kaik­kea muu­ta Mat­ti täs­sä masen­nuk­ses­ta puhues­saan kir­joit­taa (ja mitä eivät myös­kään alem­pa­na ole­vat sitaa­tit kovin kat­ta­vas­ti esit­te­le), ettei hän pitäi­si eris­täy­ty­mis­tä­ni hyvä­nä asia­na. #

“Uskal­lus ilmais­ta itse­ään minä-muo­dos­sa ja ker­toa tul­leen­sa vää­ri­nym­mär­re­tyk­si on iso askel ulos masen­nus­kier­tees­tä.” #

ed. #

Tämä ei kuu­los­ta minus­ta yleis­pä­te­väl­tä totuu­del­ta, vaik­ka Mat­ti näke­myk­sen­sä sel­lai­se­na esit­tää­kin (hence teh fun­ny), vaan sel­lai­sel­ta, joka riip­puu ihmi­ses­tä. Oma­koh­tais­ta koke­mus­ta minul­la ei täs­tä ole, mut­ta veik­kai­sin, että minä kuu­lun nii­hin, joi­den koh­dal­la tämä pitäi­si paik­kan­sa. Jos uskoi­sin sii­hen, että minul­la on oikeus nos­taa itse­ni esiin fyy­si­sis­sä vuo­ro­vai­ku­tus­ti­lan­teis­sa (vas­toin sitä, miten olen kas­va­nut), en ehkä koki­si nii­tä niin ahdis­ta­vi­na kuin nyt koen. #

Tie­tys­ti se sit­ten vie­lä riip­pui­si sii­tä­kin, että miten fyy­si­ses­sä koke­mus­pii­ris­sä­ni ole­vat ihmi­set suh­tau­tui­si­vat minuun sel­lai­se­na kuin todel­li­suu­des­sa olen. Voi­han olla, että minus­ta ei pidet­täi­si­kään, jol­loin sii­tä tuli­si uusi vuo­ro­vai­ku­tus­ti­lan­tei­siin liit­ty­vä ahdis­tuk­se­nai­he. #

“Masen­tu­neet tun­te­vat usein syyl­li­syyt­tä kai­kes­ta. Täl­löin kan­nat­taa pysäh­tyä poh­ti­maan mikä on omal­la vas­tuul­la ja mikä tois­ten. Ihmi­nen voi vas­ta­ta vain omis­ta teois­taan tai teke­mät­tä jät­tä­mi­sis­tä. Me emme vas­taa tois­ten hyvin­voin­nis­ta, vaan ainoas­taan omas­tam­me. Lopu­ton itsen­sä uhraa­mi­nen tois­ten vuok­si joh­taa usein uupu­muk­sen kaut­ta masen­nuk­seen. Jokai­sel­la on oikeus olla ter­vees­ti itse­käs.” #

ed. #

Mai­nit­sin­ko minä jotain saar­naa­mi­ses­ta ja sen koo­mi­suu­des­ta? #

Ei sil­lä, minus­ta on vain sitä parem­pi, mitä useam­mat masen­nuk­sen paran­nus­kei­no­ja omas­sa mie­les­sään itses­tään­sel­vyyk­si­nä pitä­vät lää­kä­rit ja muut toh­to­ri­sih­mi­set tuo­vat nii­tä jul­ki, jot­ta niil­le voi­daan täl­lä taval­la ylei­ses­ti vähän nau­res­kel­la. Vain sil­lä taval­la tule­vat, mie­len­ter­vey­den­hoi­dos­ta vas­taa­vat suku­pol­vet saa­vat näil­le yksin­ker­tais­tuk­sil­le immu­ni­tee­tin, min­kä seu­rauk­se­na hei­dän näke­myk­sien­sä on pak­ko olla vah­vem­mal­la poh­jal­la. Ja se on pel­käs­tään hyvä asia. #

Jol­lei edel­li­nen sitaat­ti vie­lä kuu­los­ta­nut vaa­ral­li­sel­ta yksin­ker­tais­tuk­sel­ta, niin miten oli­si tämä: #

“Hyvän­tah­toi­nen ihmi­nen ei ole kos­kaan masen­tu­nut, sik­si hyvän­tah­toi­suut­ta kan­nat­taa kehit­tää.” #

ed., s. 85 #

Tar­koi­tuk­se­ni ei kui­ten­kaan ole täs­sä tei­la­ta Lääk­keet mie­len hoi­dos­sa -teos­ta ihan täy­sin. Enim­mäl­tä osal­taan kir­ja vai­kut­taa ole­van täyt­tä asi­aa, enkä täl­lä­kään tar­koi­ta sitä, että se oli­si silk­kaa kui­vaa fak­taa toi­sen­sa perään. Se sama ilmei­sen van­kan psy­kiat­ri­sen koke­muk­sen omaa­va ihmi­nen, joka yllä­ole­vien sitaat­tien taus­tal­ta pais­taa läpi hiu­kan koo­mi­ses­ti­kin, on kir­joit­ta­nut myös enem­män fak­tois­sa pitäy­ty­vät osuu­det, mikä tekee niis­tä hyvin uskot­ta­van­tun­tuis­ta ja samal­la kui­ten­kin suju­vaa luet­ta­vaa. #