Näin unta, että näyt­te­lin Dis­ney-ani­maa­tios­sa. Muut hah­mot sii­nä oli­vat enim­mäk­seen aiem­mis­ta Dis­ney-ani­maa­tiois­ta kier­rä­tet­ty­jä, mm. Lumi­kin seit­se­män kää­piö­tä oli­vat sii­tä ja joi­tain koi­ria, ehkä 101 dal­ma­tia­lais­ta tai Kau­no­tar ja Kul­ku­ri. Yhdes­sä koh­tauk­ses­sa jot­kin kep­pos­te­le­vat hah­mot ampui­vat minua ja joi­tain mui­ta hah­mo­ja kul­lan­vä­ri­sil­lä pik­ku­pom­meil­la, mikä aiheut­ti vain näyt­tä­vän ilo­tu­li­tuk­sen Dis­ney-tai­ka­si­ni­sel­lä yötai­vaal­la. Se oli niin lii­kut­ta­van kau­nis näky että aloin itkeä. Vähän sen jäl­keen elo­ku­va tai­si päät­tyä, ja lop­pu­koh­taus­kin, tai se, että se oli minun osuu­te­ni lop­pu, oli sekin niin lii­kut­ta­vaa että taas itkin. #

Aurin­ko­myrs­kyn aiheut­ta­mien revon­tul­ten ohel­la tuo sai vai­kut­tei­ta paris­ta­kin läh­tees­tä. #

Ensim­mäi­nen oli Neil DeGras­se Tyso­nin “The Most Astoun­ding Fact” -haas­tat­te­lu­pät­kä, jota lin­ki­tet­tiin eilen ahke­ras­ti. Minä olin sii­hen hiu­kan pet­ty­nyt, sil­lä minul­la on oma käsi­tyk­se­ni sii­tä mikä on kaik­kein ällis­tyt­tä­vin­tä, ja min­kä rin­nal­la mikä tahan­sa (muu) fysi­kaa­li­nen tosia­sia kuu­los­taa minus­ta mität­tö­män arki­päi­väi­sel­tä: se, että mik­si yli­pään­sä on mitään sen sijaan ettei olis­kaan mitään. Se on minul­le sel­lai­nen kah­va zeniin ettei parem­paa voi olla. #

Paras kek­si­mä­ni vas­taus on, että itse asias­sa myös “ei mitään” on ikään kuin ole­mas­sa (pait­si ettei ole, kos­ka se on “ei mitään”). Eli myös se “ei mitään” sisäl­tyy sii­hen kaik­keen mitä on, ja se, että meis­tä vai­kut­taa, että on vain sitä mikä on, ja että sitä, mikä ei ole, ei ole, on vain har­haa, joka joh­tuu ei-ole­van luon­tees­ta: sitä­hän ei mei­dän mie­les­täm­me ole. Mut­ta siis tosia­sias­sa sekin on muka­na koko­nais­ku­vas­sa. #

(Vai­kut­taa­ko tämä psy­koot­ti­sel­ta? Joko olen ker­to­nut sii­tä osas­tol­le tul­lees­ta kai­mas­ta­ni, joka myös on Kirk­ko­num­mel­ta, mut­ta per­soo­nal­taan aika pit­käl­ti minun vas­ta­koh­ta­ni? Sel­lai­nen­han on kuin suo­raan jos­tain psy­kiat­rian oppi­kir­jas­ta, tai tosi­ta­pah­tu­miin perus­tu­vas­ta Hol­lywood-nyyh­ky­ta­ri­nas­ta.) #

Lisäk­si uneen vai­kut­ti se, että kuun­te­lin eilen DJ Har­veyn Resi­dent Advi­sor -set­tiä, ja sii­nä soi suloi­ses­ti mur­jot­tu Tels­tar. Tuo kap­pa­le on jo läh­tö­koh­tai­ses­ti täyn­nä sitä laa­dul­lis­ta omi­nai­suut­ta, jota minä tun­nun vais­ton­va­rai­ses­ti kai­kes­ta kult­tuu­ris­ta hake­van, ja kap­pa­le oli pahoin­pi­del­ty juu­ri siten, että se vah­vis­taa sii­hen sisäl­ty­vän kau­neu­den mene­tyk­sen tuot­ta­maa hai­keut­ta. #

Se on jon­kin­lais­ta lap­suu­den kor­rup­tio­ta, tai jotain saman­lais­ta kuin minä itse olen, lap­si-aikui­nen-hybri­diä, aikui­sen kuo­ren sisäl­lä yhä elä­vää ihmis­touk­kaa. The Bar­king Grizz­le on ihan sitä samaa, Boards of Cana­dan mel­kein koko tuo­tan­to tun­tuu ole­van sitä. (Jos tie­dät mis­tä puhun, ja tie­dät lisää esi­merk­ke­jä, ker­ro pliis joo­ko.) #

Sen lop­pu­mi­seen en ole kyl­lä val­mis. Sik­si tuo uni ehkä ker­too enem­män­kin pelos­ta kuin jos­tain, mitä koh­ti täy­sin uskoi­sin ole­va­ni menos­sa. Tie­tys­ti sen uskot­te­le­mi­nen sisäi­sel­le lap­sel­le­ni, etten edel­leen­kään ole oikea aikui­nen, vaan kak­soi­sa­gent­ti, jon­ka teh­tä­vä­nä on suo­jel­la sisäis­tä las­ta oikeil­ta aikui­sil­ta aikuis­ta esit­tä­mäl­lä, käy entis­tä­kin vai­keam­mak­si, jos alan käy­dä töis­sä. #