“Vaik­ka maa­il­ma ei jakau­tui­si­kaan osiin sil­lä taval­la kuin olem­me mak­ro­ta­son poh­jal­ta tot­tu­neet kuvit­te­le­maan, meil­lä ei ole luon­nol­lis­ta kiel­tä parem­paa väli­net­tä koke­muk­sem­me havain­nol­li­seen kuvaa­mi­seen.” #

Tar­ja Kal­lio-Tam­mi­nen: Kvant­ti­lai­nen todel­li­suus: Fysiik­ka ja filo­so­fia maa­il­man­ku­van muok­kaa­ji­na #

Mikä­li sai­sin poi­mia vain yhden hyö­dyl­li­sen virk­keen täs­tä kir­jas­ta, se oli­si luul­ta­vas­ti tuo yllä ole­va. Täy­den hyö­dyn saa­mi­sek­si se pitäi­si kyl­lä sijoit­taa vähän laa­jem­paan kon­teks­tiin (kyse on Köö­pen­ha­mi­nan tul­kin­nas­ta, eikä siis mis­tään abso­luut­ti­ses­ta totuu­des­ta), mut­ta kyl­lä se tuol­taan­kin jotain tie­toa kvant­ti­me­kaa­ni­ses­ta maa­il­mas­ta välit­tää. #

Kuten kir­jan taka­kan­si­kin ker­too, teos sisäl­tää hyvän joh­da­tuk­sen 1900-luvul­la tapah­tu­nee­seen maa­il­man­ku­van muu­tok­seen. Kir­joit­ta­ja itse oli­si kui­ten­kin ilmei­ses­ti halun­nut teok­sel­laan ansioi­tua pikem­min­kin uuden maa­il­man­ku­van luo­mi­ses­sa kuin vain sen vii­me vuo­si­sa­dan alku­puo­len kehi­tyk­sen kuvaa­mi­ses­sa. Vali­tet­ta­vas­ti se osuus kir­jas­ta oli var­sin hute­raa. #

Kir­ja vai­kut­taa pait­si lopus­sa tule­van, uuden ihmis­mie­len teo­rian hah­mot­te­lun osal­ta, myös ylei­sel­tä teks­ti­laa­dul­taan vähän wol­fra­mi­lai­sit­tain teh­dyl­tä. Ikään kuin kir­joit­ta­ja ei oli­si näyt­tä­nyt teks­ti­ään ker­taa­kaan muil­le, kai­kis­ta vähi­ten oiko­lu­ki­jal­le tai toi­mit­ta­jal­le, ennen sen pai­noon vie­mis­tä. Mitä pitem­mäl­le men­nään, sitä pahem­min Kal­lio-Tam­mi­nen jah­kaa edes­ta­kai­sin, tois­te­lee samo­ja asioi­ta ja jopa samo­ja lausei­ta yhä uudes­taan ja uudes­taan niin että luke­mi­ses­ta hyö­tyy lop­pua koh­den jat­ku­vas­ti vähem­män. #

Pahin­ta on kui­ten­kin sisäl­tö. Kir­joit­ta­jal­ta tun­tuu puut­tu­van täy­sin oman eri­koi­sa­lan­sa (fysiik­ka) ulko­puo­lis­ten aluei­den osaa­mi­nen. Filo­so­fia tun­tuu rajoit­tu­van sen his­to­ri­aan ja ter­mi­no­lo­gi­aan, ihmis­miel­tä tut­ki­vien tie­tei­den ja bio­lo­gian tun­te­mus on sitä­kin hei­kom­paa. Minul­la­kaan­han ei ole asian­tun­ti­juut­ta yhdel­lä­kään näil­tä aloil­ta, mut­ta sitä ei näh­däk­se­ni vali­tet­ta­vas­ti edes vaa­di­ta, jot­ta teok­sen vaja­vuu­det näkee. Kal­lio-Tam­mi­nen esi­mer­kik­si kuit­taa tie­to­ko­neen mie­len meta­fo­ra­na van­hen­tu­neek­si ideak­si ikään kuin kaik­ki pitäi­si­vät sel­lais­ta aja­tus­ta nykyi­sin jo lähes itses­tään­sel­vyy­te­nä. #

Kaik­ki nämä heik­kou­det nie­le­vät yhä vain enem­män poh­jaa teok­sen sisäl­löl­tä niin, että lopus­sa ilmoil­le hei­tet­ty aja­tus ihmis­mie­len kuvaa­mi­ses­ta kvant­ti­me­ka­nii­kas­sa käy­tet­ty­jen kal­tai­sil­la mate­maat­ti­sil­la väli­neil­lä vai­kut­taa lähin­nä koo­mi­sel­ta. Se ei joh­du ideas­ta itses­tään, joka parem­min — tai yli­pään­sä edes joten­kin — perus­tel­tu­na voi­si olla mie­len­kiin­toi­nen. Perus­te­luk­si ei kui­ten­kaan todel­la­kaan rii­tä teok­ses­sa väsy­mi­seen saak­ka jan­kat­tu meka­nis­tis-deter­mi­ni­sen luon­non­kä­si­tyk­sen krii­si. #

Toi­voin var­sin­kin, että Kal­lio-Tam­mi­nen oli­si tar­jon­nut edes jon­kin­lais­ta havain­nol­lis­tus­ta tar­koit­ta­mas­taan ihmis­mie­len mate­ma­tii­kas­ta, sil­lä aina­kin kvant­ti­fy­sii­kan yhtey­des­sä hän vai­kut­taa yhtä­lön­sä sel­väs­ti hal­lit­se­van. Ei sil­lä, että minä sii­tä oli­sin mitään ymmär­tä­nyt, mut­ta se oli­si tar­jon­nut jon­kin­lais­ta tart­tu­ma­pin­taa idean jat­ko­kä­sit­te­lyl­le kor­keam­man mate­ma­tiik­kan­sa osaa­vien tahol­ta. Nyt aja­tus psy­ko­fyy­si­sen todel­li­suu­den mal­lin­ta­mi­ses­ta aal­to­funk­tiol­la jäi pel­kän kät­ten­hei­lut­te­lun tasol­le. #

Ehkä se ei ole­kaan valin­ta, vaan seu­raus idean kehi­tys­kel­poi­suu­des­ta. #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]9. 5. 2011 17.08[/klo] Pois­tin kuvan.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #