marginaali

DısNwζ

#25506. Torstai, 8. maaliskuuta 2012 klo 19.55.31, kirjoittanut Jani.

Näin unta, että näyt­te­lin Dis­ney-ani­maa­tios­sa. Muut hah­mot sii­nä oli­vat enim­mäk­seen aiem­mis­ta Dis­ney-ani­maa­tiois­ta kier­rä­tet­ty­jä, mm. Lumi­kin seit­se­män kää­piö­tä oli­vat sii­tä ja joi­tain koi­ria, ehkä 101 dal­ma­tia­lais­ta tai Kau­no­tar ja Kul­ku­ri. Yhdes­sä koh­tauk­ses­sa jot­kin kep­pos­te­le­vat hah­mot ampui­vat minua ja joi­tain mui­ta hah­mo­ja kul­lan­vä­ri­sil­lä pik­ku­pom­meil­la, mikä aiheut­ti vain näyt­tä­vän ilo­tu­li­tuk­sen Dis­ney-tai­ka­si­ni­sel­lä yötai­vaal­la. Se oli niin lii­kut­ta­van kau­nis näky että aloin itkeä. Vähän sen jäl­keen elo­ku­va tai­si päät­tyä, ja lop­pu­koh­taus­kin, tai se, että se oli minun osuu­te­ni lop­pu, oli sekin niin lii­kut­ta­vaa että taas itkin. #

Aurin­ko­myrs­kyn aiheut­ta­mien revon­tul­ten ohel­la tuo sai vai­kut­tei­ta paris­ta­kin läh­tees­tä. #

Ensim­mäi­nen oli Neil DeGras­se Tyso­nin “The Most Astoun­ding Fact” -haas­tat­te­lu­pät­kä, jota lin­ki­tet­tiin eilen ahke­ras­ti. Minä olin sii­hen hiu­kan pet­ty­nyt, sil­lä minul­la on oma käsi­tyk­se­ni sii­tä mikä on kaik­kein ällis­tyt­tä­vin­tä, ja min­kä rin­nal­la mikä tahan­sa (muu) fysi­kaa­li­nen tosia­sia kuu­los­taa minus­ta mität­tö­män arki­päi­väi­sel­tä: se, että mik­si yli­pään­sä on mitään sen sijaan ettei olis­kaan mitään. Se on minul­le sel­lai­nen kah­va zeniin ettei parem­paa voi olla. #

Paras kek­si­mä­ni vas­taus on, että itse asias­sa myös “ei mitään” on ikään kuin ole­mas­sa (pait­si ettei ole, kos­ka se on “ei mitään”). Eli myös se “ei mitään” sisäl­tyy sii­hen kaik­keen mitä on, ja se, että meis­tä vai­kut­taa, että on vain sitä mikä on, ja että sitä, mikä ei ole, ei ole, on vain har­haa, joka joh­tuu ei-ole­van luon­tees­ta: sitä­hän ei mei­dän mie­les­täm­me ole. Mut­ta siis tosia­sias­sa sekin on muka­na koko­nais­ku­vas­sa. #

(Vai­kut­taa­ko tämä psy­koot­ti­sel­ta? Joko olen ker­to­nut sii­tä osas­tol­le tul­lees­ta kai­mas­ta­ni, joka myös on Kirk­ko­num­mel­ta, mut­ta per­soo­nal­taan aika pit­käl­ti minun vas­ta­koh­ta­ni? Sel­lai­nen­han on kuin suo­raan jos­tain psy­kiat­rian oppi­kir­jas­ta, tai tosi­ta­pah­tu­miin perus­tu­vas­ta Hol­lywood-nyyh­ky­ta­ri­nas­ta.) #

Lisäk­si uneen vai­kut­ti se, että kuun­te­lin eilen DJ Har­veyn Resi­dent Advi­sor -set­tiä, ja sii­nä soi suloi­ses­ti mur­jot­tu Tels­tar. Tuo kap­pa­le on jo läh­tö­koh­tai­ses­ti täyn­nä sitä laa­dul­lis­ta omi­nai­suut­ta, jota minä tun­nun vais­ton­va­rai­ses­ti kai­kes­ta kult­tuu­ris­ta hake­van, ja kap­pa­le oli pahoin­pi­del­ty juu­ri siten, että se vah­vis­taa sii­hen sisäl­ty­vän kau­neu­den mene­tyk­sen tuot­ta­maa hai­keut­ta. #

Se on jon­kin­lais­ta lap­suu­den kor­rup­tio­ta, tai jotain saman­lais­ta kuin minä itse olen, lap­si-aikui­nen-hybri­diä, aikui­sen kuo­ren sisäl­lä yhä elä­vää ihmis­touk­kaa. The Bar­king Grizz­le on ihan sitä samaa, Boards of Cana­dan mel­kein koko tuo­tan­to tun­tuu ole­van sitä. (Jos tie­dät mis­tä puhun, ja tie­dät lisää esi­merk­ke­jä, ker­ro pliis joo­ko.) #

Sen lop­pu­mi­seen en ole kyl­lä val­mis. Sik­si tuo uni ehkä ker­too enem­män­kin pelos­ta kuin jos­tain, mitä koh­ti täy­sin uskoi­sin ole­va­ni menos­sa. Tie­tys­ti sen uskot­te­le­mi­nen sisäi­sel­le lap­sel­le­ni, etten edel­leen­kään ole oikea aikui­nen, vaan kak­soi­sa­gent­ti, jon­ka teh­tä­vä­nä on suo­jel­la sisäis­tä las­ta oikeil­ta aikui­sil­ta aikuis­ta esit­tä­mäl­lä, käy entis­tä­kin vai­keam­mak­si, jos alan käy­dä töis­sä. #

Iljetys

#25376. Maanantai, 27. helmikuuta 2012 klo 11.03.03, kirjoittanut Jani.

Otin eilen kokeek­si ilta­lääk­keen kah­vin kans­sa jo vii­del­tä. Väsy­mys tuli vii­veel­lä, sopi­vah­kos­ti kah­dek­san mais­sa. Ei huvit­ta­nut kui­ten­kaan men­nä nuk­ku­maan, ja sel­viy­tyäk­se­ni kai­kes­ta syö­mi­ses­tä taas aiheu­tu­nees­ta ähkys­tä läh­din yhdek­sän jäl­keen käve­lyl­le, vaik­ka pää tun­tui ras­kaal­ta. Väsy­mys meni ohi ja tein puo­len­tois­ta tun­nin len­kin. #

Kävelyreittini pisteinä Kirkkonummen kartalla.

Käve­ly­reit­ti­ni pis­tei­nä Kirk­ko­num­men kar­tal­la. Kart­ta: Open­Street­Map, CC-by-sa #

Ilma oli oikein sopi­va, ei tul­lut kuu­ma eikä kyl­mä mis­sään vai­hees­sa. Eto­va olo ei kui­ten­kaan men­nyt ohi, eikä ole men­nyt vie­lä tätä kir­joit­taes­sa­ni­kaan. Yö oli muu­ten­kin levo­ton kuin lis­ko­jen. #

Muu­ten­kin ilje­tän taas itseä­ni. Minul­la on ongel­mia ruu­miin­ku­va­ni kans­sa. Tai ruu­miin­ku­vien, muut­kin ihmi­set iljet­tä­vät. On kuin oli­sin siir­ty­nyt ajas­sa vuo­sia eteen­päin, kaik­ki ovat yhtäk­kiä van­hen­tu­neet vas­ten­mie­li­sik­si aikui­sik­si (minä­kin). Pää­ni sisäl­lä on siel­lä mis­tä öisin näen kuvia, mut­ta liha ydin­mi­nun ympä­ril­lä on mädän­ty­nyt, eikä enää kos­kaan palau­du hyväk­si. #

Lihan van­he­ne­mis­ta­kin surul­li­sem­paa on hen­ki­nen kulu­nei­suus, jos­ta sii­tä­kin olen het­kit­täin ollut tie­toi­nen vii­me päi­vi­nä. Eten­kin kai­ken koe­tun syr­jään pane­mi­nen vain jot­ta pysyi­si liik­kees­sä. En kos­kaan halun­nut tul­la sel­lai­sek­si mil­tä aikui­set vai­kut­ti­vat, pal­jon elä­mää näh­neek­si. Tulin kui­ten­kin, vää­jää­mät­tä ajan myö­tä, joten nyt en aina­kaan halua jat­kaa elä­mää sii­tä huo­li­mat­ta. #

Vain uusi, puh­das ja tyh­jä on hyvää, kaik­ki kulu­nut elää lai­na-ajal­la. #

Lapsi ja aikuinen

#24558. Torstai, 17. marraskuuta 2011 klo 14.19.19, kirjoittanut Jani.

Alus­sa on “lap­si”. #

Valkoinen pallo #

“Lap­si” kes­tää vas­toin­käy­mi­siä, eri­tyi­ses­ti pet­ty­myk­siä huo­nos­ti, joten ajan myö­tä psyy­ke kehit­tää “lap­sen” ympä­ril­le suo­jak­si “aikui­sen”. #

Valkoinen pallo, jota ympäröi harmaa kehä #

“Aikui­nen” suo­je­lee psyy­ket­tä pet­ty­myk­sil­tä eri kei­noil­la, jois­ta yksi on “lap­sen” kiel­tä­mi­nen: “aikui­nen” estää “las­ta” toteut­ta­mas­ta itse­ään, elä­mäs­tä “lap­sen” halua­mal­la taval­la. Suo­je­lu­me­ka­nis­mi perus­tu­nee useim­mi­ten ajal­li­seen vaih­to­kaup­paan: “aikui­nen” lupaa “lap­sel­le”, että tämän alis­tu­mi­ses­ta kiel­toon täs­sä tilan­tees­sa seu­raa sal­lit­tua itsen toteut­ta­mis­ta jos­sain myö­hem­mäs­sä tilan­tees­sa. #

Harmaa kehä hetkellä t1, seurauksena valkoinen pallo ilman kehää hetkellä t2 #

“Aikui­sen” kehit­ty­mi­nen voi häi­riin­tyä eri tavoin. “Aikui­nen” voi esi­mer­kik­si jää­dä kei­noil­taan vail­li­nai­sek­si, jol­loin myös sen mah­dol­li­suu­det suo­jel­la “las­ta” pet­ty­myk­sil­tä ovat vaja­vai­set. “Lap­si” toteut­taa itse­ään enem­män kuin pet­ty­myk­sien vält­tä­mi­sen kan­nal­ta oli­si paras­ta, käy­tös saat­taa ulko­puo­li­ses­ta vai­kut­taa impul­sii­vi­sel­ta. #

Valkoinen pallo jota harmaa ympäröi vain osittain #

Toi­saal­ta “aikui­nen” voi yli­ke­hit­tyä. Näin voi tapah­tua sil­loin, kun psyy­ke jou­tuu olo­suh­tei­den takia kehit­tä­mään “aikui­sen” “lap­sen” suo­jak­si lii­an var­hain, ja se syö tilaa vie­lä kehit­ty­mät­tö­mäl­tä “lap­sel­ta”. #

Pieni valkoinen pallo jonka ympärillä paksu harmaa kehä #

Yli­ke­hit­ty­neen “aikui­sen” psy­ko­pa­to­lo­gia on eri­tyi­sen mie­len­kiin­toi­nen ja sil­ti suh­teel­li­sen hei­kos­ti tun­net­tu. Jäl­kim­mäi­nen saat­taa joh­tua sii­tä, että pato­lo­gi­si­na­kin nämä ihmi­set pysy­vät toi­min­ta­ky­kyi­si­nä, ja toi­min­ta­ky­kyn­sä mene­tet­ty­ään he muut­tu­vat pikem­min­kin pas­sii­vi­sik­si acting outin sijaan. Pato­lo­gias­saan­kin he ovat jär­jes­tel­mäl­li­siä ja saat­ta­vat alis­taa myös per­heen­sä, työ­paik­kan­sa, tai tut­ta­va­pii­rin­sä sil­le sen sijaan, että ajau­tui­si­vat poik­kea­vuu­ten­sa takia ympä­ris­tön­sä kans­sa suo­raan vai­keuk­siin. #

Yli­ke­hit­ty­neen “aikui­sen” ongel­mak­si saat­taa muo­dos­tua ali­ke­hit­ty­neek­si jää­nyt “lap­si”. Kun “lap­si” ava­taan ajal­li­sel­le kuvaa­jal­le, sil­lä on oma kehi­tys­kaa­ren­sa. Mikä­li lii­an var­hain muo­dos­tu­nut “aikui­nen” kes­keyt­tää tämän kehi­tyk­sen kulun ennen kuin se on saa­vut­ta­nut luon­nol­li­sen lop­pun­sa, “lap­si” jää tyy­dyt­ty­mät­tö­mään tilaan. Psyy­kel­tä puut­tuu koke­mus “lap­sen” kei­no­jen riit­tä­mät­tö­myy­des­tä, eikä “lap­si” alis­tu “aikui­sen” kiel­toi­hin uskos­ta pysy­vään omaan par­haa­seen­sa, vaan olo­suh­tei­den pakos­ta. “Lap­si” tur­vau­tuu “aikui­seen” jää­des­sään odot­ta­maan parem­pia aiko­ja, toi­vee­naan pääs­tä jäl­leen toteut­ta­maan itse­ään, kul­ke­maan kes­key­ty­neen kehi­tyk­sen­sä lop­puun. Tämä pyr­ki­mys saat­taa ilme­tä acting outi­na. #

Yli­ke­hit­ty­nyt “aikui­nen­kin” yleen­sä sal­lii “lap­sen” toteut­taa jos­sain mää­rin itse­ään. Tuon mää­rän pie­nuus hei­jas­te­lee kui­ten­kin “aikui­sen” ja “lap­sen” pai­noar­vo­jen epä­suh­taa vii­mei­ses­sä kuvas­sa. Pahim­mil­laan psyy­ke voi olla niin “aikui­sek­si” luk­kiu­tu­nut, ettei enää omin kei­noin kyke­ne pääs­tä­mään “las­ta” irral­leen, vaan tar­vit­see sii­hen esi­mer­kik­si päih­tei­tä. #

Uhanalainen

#23290. Maanantai, 15. elokuuta 2011 klo 18.46.41, kirjoittanut Jani.

Vihermarakatti, poikanen emon sylissä Näin taas “minä, yksi­näi­nen pie­ni lap­si yksi­näi­ses­sä pie­nes­sä per­hees­sä­ni” -unia­ni vii­me yönä. Joh­tuu var­maan­kin psy­ko­lo­gi­tauos­ta. Olen kyl­lä näh­nyt nii­tä ennen tätä tau­koa­kin, mut­ten nyt vähään aikaan. Niis­sä olen siis pie­ni, mei­tä on ehkä vie­lä vain kol­me (pik­ku­ve­li ei ole vie­lä syn­ty­nyt), ja kaik­ki on seit­se­män­kym­men­tä­lu­ku­lai­sen rus­ke­aa, ilma­kin on kel­ler­tä­vää niin kuin sil­loin kuvien todis­ta­mas­ti oli, ja pääl­ly­vaat­teet muis­tut­ta­vat värien­sä lisäk­si muo­toi­lul­taan nykyi­siä alus­vaat­tei­ta. #

Kes­kei­sin­tä kui­ten­kin on se loh­du­ton yksi­näi­syy­den ja pie­nuu­den tun­ne, joka ei siis ole vain minun hen­ki­lö­koh­tais­ta yksi­näi­syyt­tä­ni ja pie­nuut­ta­ni, vaan joten­kin koko mei­dän per­he on kuin mikä­kin mitä­tön kaar­na­lai­va val­ta­me­res­sä, aivan jär­jet­tö­män pie­ni ja yksi­näi­nen ja uha­na­lai­nen. Muu maa­il­ma ihmi­si­neen on kyl­lä ilmei­ses­ti ihan nor­maa­lis­ti ole­mas­sa, mut­ta me olem­me joten­kin sii­tä eris­tyk­sis­sä, niin koros­tu­neen yksin kuin vain voi vail­la lau­man tukea ole­va kädel­li­nen tun­tea ole­van­sa. #

Jois­sain näis­tä unis­ta yri­tän vies­tit­tää äidil­le tätä pie­nuu­den ja eris­tyk­sis­sä ole­mi­sen tun­net­ta, mikä minus­ta aivan ilmei­ses­ti vaa­ran­taa koko mei­dän pik­ku per­heen ole­mas­sao­lon jat­ku­vuu­den, mut­ta äiti nuk­kuu tai on töis­sä tai vihai­nen tai kuin minul­la ei oli­si­kaan hätä niin kuin oikeas­ti on. #

Tämä saat­taa olla muis­to jos­tain oikeas­ta koke­muk­ses­ta (joka puo­les­taan on saat­ta­nut perus­tua todel­li­seen tilan­tee­seen tai sit­ten ehkä vain johon­kin sel­lai­seen, mil­le las­ta ei oli­si pitä­nyt altis­taa, jon­ka poh­jal­ta olen alle kol­mi­vuo­ti­aan kyvyil­lä­ni kehi­tel­lyt kuvan mei­tä uhkaa­vas­ta asias­ta), tai sit­ten todel­li­suu­des­sa kak­si­kym­men­tä vuot­ta myö­hem­pien koke­mus­te­ni pro­ji­soin­tia men­nee­seen. #

Ei koskaan, liian myöhäistä

#17867. Lauantai, 16. huhtikuuta 2011 klo 10.16.46, kirjoittanut Jani.

Herään mones­ti jos­kus aamu­yös­tä surul­li­siin uniin, tai eivät ne sinän­sä surul­li­sia ole, vaan aiheut­ta­vat vain surul­li­sen olon. Tapah­tu­mat niis­sä liit­ty­vät lap­suu­teen, ja surul­li­nen olo tulee sii­tä. Yleen­sä ne kitey­ty­vät johon­kin surul­li­sek­si ihan omi­tui­seen aja­tuk­seen, niin kuin esi­mer­kik­si tänä aamu­na sii­hen, että olen jo kym­me­nen vuot­ta van­hem­pi kuin mitä isä­ni oli, kun minä syn­nyin. #

Ilmei­ses­ti se taus­tal­la ole­va, surul­li­sek­si teke­vä aja­tus näis­sä on se, että van­he­nen päi­vä päi­väl­tä, eli että kul­jen jat­ku­vas­ti vain kau­em­mak­si lap­suu­des­ta­ni, enkä siis suin­kaan pää­se lähem­mäk­si sitä. Ja sin­ne lap­suu­teen ali­ta­jun­ta­ni kui­ten­kin halu­aa, kos­ka sil­loin, kun olin fyy­si­ses­ti lap­si, panin hen­ki­sen lap­suu­te­ni jää­hyl­le odot­ta­maan parem­pia aiko­ja. Ja nyt siis näyt­tää sil­tä, ettei nii­tä aiko­ja kos­kaan tule­kaan. #

En siis usko Ben Fur­ma­nia: minä en kos­kaan tule saa­maan lap­suut­ta. #

Ehkä tuo välit­tää osan sii­tä surus­ta, jota aamui­sin koen. #