Onnis­tuin tänään psy­ko­lo­gil­la sii­nä mikä, jos se onnis­tui­si omin päin, voi­si olla elä­mä­ni Graa­lin mal­ja: miel­tä­mään kamp­pai­lun masen­nus­ta vas­taan sel­viy­ty­mis­kamp­pai­lu­na. #

Siis kun minä­hän, niin kuin monet­kin, joko tie­tä­mät­tään tai tie­dos­taen, niin kuin minä, toi­von sotaa/zombiruttoa/mitä vain ilmes­tys­kir­jal­lis­ta mei­nin­kiä tapah­tu­vak­si. Sil­loin täs­tä tyh­jän­päi­väi­ses­tä elä­mäs­tä tuli­si sil­lä taval­la kon­kreet­ti­ses­ti mer­ki­tyk­sel­lis­tä kuin mitä ihmi­sen pri­mi­tii­vi­nen her­mos­to mie­les­tä­ni ympä­ril­leen tar­vit­see voi­dak­seen kokea sen mie­lek­kää­nä: eloon­jää­mis­kamp­pai­lua. #

Se voi olla se mikä poh­jim­mil­taan ajaa ns. hyvää elä­mää viet­tä­vät ihmi­set­kin toi­mi­maan tavoil­la joka tuho­aa sil­tä tasai­sen tap­pa­mat­to­mal­ta ja puu­dut­ta­val­ta arjel­ta poh­jan. Tus­kin moni­kaan sitä tie­tä­mät­tö­myyt­tään tekee, siis sel­lais­ta tie­tä­mät­tö­myyt­tään, ettei­kö kyke­ni­si näke­mään teke­mien­sä valin­to­jen seu­rauk­sia. Sen sijaan sitä teh­dään omia vai­kut­ti­mia tie­dos­ta­mat­ta; vai­kut­taa­han halu tuho­ta oma ns. hyvä elä­mä äkki­sel­tään perin irra­tio­naa­li­sel­ta, eikä sik­si var­mas­ti moni­kaan toteu­ta sitä sen täy­sin tie­dos­taen. #

Tuos­sa ylem­pä­nä siis kui­ten­kin olen sen nyt mie­les­tä­ni riit­tä­väs­ti perus­tel­lut: ihmi­nen tar­vit­see eloon­jää­mis­kamp­pai­lua, kos­ka ihmi­nen laji­na on syn­ty­nyt ko. kamp­pai­lun käy­mis­tä edel­lyt­tä­vis­sä olo­suh­teis­sa. Tämä päte­nee mihin tahan­sa lajiin, mut­ta se, mis­sä ihmi­nen saat­taa muis­ta poi­ke­ta, on kyky etään­tyä kamp­pai­lus­ta niin kau­as, ettei sitä enää tar­vit­se käy­dä. #

Työ, vapaa-aika ja per­he-elä­mä voi­vat kyl­lä ihmi­sen mie­les­sä kyt­key­tyä omaan sel­viy­ty­mi­seen, mut­ta hyvin hel­pos­ti, nyky­ään (hyvin­voin­nin lisään­ty­mi­sen myö­tä) yhä hel­pom­min käy­kin niin, että ne sii­tä koko­naan eril­leen irtoa­vat, jol­loin ne samal­la kamp­pai­lun tar­peen tyy­dyt­ty­mi­sen kaut­ta syn­ty­vän mer­ki­tyk­sel­li­syy­den tun­teen kadot­ta­vat ja täy­sin tyh­jän­päi­väi­sik­si muut­tu­vat. Elä­mä tun­tuu tyh­jäl­tä ja mer­ki­tyk­set­tö­mäl­tä. #

Mut­ta eksyn aihees­ta. Onnis­tuin siis tänään sii­nä, mitä olen kyl­lä mones­ti aiem­min­kin (omin päin) yrit­tä­nyt: sijoit­ta­maan masen­nus­ta vas­taan käy­mä­ni kamp­pai­lun tuo­hon sel­viy­ty­mis­kamp­pai­lua kuvaa­van muut­tu­jan pai­kal­le. Aiem­min se on aina tun­tu­nut joten­kin tyh­jäl­tä, siis että peri­aat­tees­sa olen niin voi­nut mie­les­sä­ni teh­dä, mut­ten ole tun­te­nut sitä, usko­nut sii­hen. Tänään, ehkä sen vai­ku­tuk­ses­ta, että tulin selit­tä­neek­si sen psy­ko­lo­gil­le, jon­ka uskon ymmär­tä­vän ja ymmär­rän usko­van sen, että kamp­pai­lu masen­nus­ta vas­taan on todel­lis­ta sel­viy­ty­mis­kamp­pai­lua, huo­ma­sin ihmeek­se­ni itse­kin usko­va­ni sii­hen. #

Peri­aat­tees­sa­han sii­nä ei ole mitään kum­mal­lis­ta: mikä­li en jat­ku­vas­ti teki­si töi­tä masen­nuk­se­ni voit­ta­mi­sek­si, vajoai­sin aivan poh­jal­le, ja mikäs se siel­lä sit­ten palk­kio­na hää­möt­tää­kään, jol­lei sama kuin api­naih­mi­sel­lä joka vii­da­kos­saan kamp­pai­lus­ta luo­pui. Eli: se työ, jota teen masen­nuk­se­ni voit­ta­mi­sek­si, on työ­tä jota teen oman hen­gis­sä sel­viä­mi­se­ni eteen, kon­kreet­ti­ses­ti. #

Niin siis tämä­hän nyt sit­ten oli vain minun kamp­pai­lu­ni. Jol­let sat­tu­mal­ta käy saman­lais­ta tahol­la­si, jou­dut etsi­mään oman kamp­pai­lusi ja siis elä­mä­si tar­koi­tuk­sen jos­tain muu­al­ta, sor­ge. #