marginaali

Derealisaatio

#26116. Perjantai, 22. kesäkuuta 2012 klo 16.01.39, kirjoittanut Jani.

Olin aiko­nut kir­joit­taa tästä jotain omaa, mutta huo­ma­sin­kin en-w:n artik­ke­lin aika hyväksi, joten kään­sin­kin sit­ten vain sen. Elä­mäni tällä het­kellä, olkaa hyvät: #

Kuvakaappaus alhaisen bittitaajuuden murjomasta videosta, ihminen kirjan kanssa #

Tämän joh­dan­nais­teok­sen käyt­töä kos­kee CC by-sa 3.0.
Alla oleva artik­keli on englan­nin­kie­li­sessä Wiki­pe­diassa jul­kais­tun alku­pe­räis­teok­sen johdannainen.

Derea­li­saa­tio (toi­si­naan lyh. DR) on havait­se­mi­sen tai koke­mi­sen tila, jossa ulkoi­nen maa­ilma vai­kut­taa epä­to­del­li­selta. Oireena voi olla myös tunne siitä, että ympä­röivä todel­li­suus on vailla tun­ne­sy­vyyttä, eikä siinä tapahdu mitään spon­taa­nisti. Derea­li­saa­tio ei ole itse­näi­nen häi­riö­tila, vaan se on mui­den psy­kiat­ris­ten ja neu­ro­lo­gis­ten häi­riöi­den dis­so­sia­tii­vi­nen oire. Derea­li­saa­tio on hyvin yleistä: jopa 5 % väes­töstä kokee sitä jos­kus, ja jopa 31–66 % trau­maat­tis­ten tapah­tu­mien yhtey­dessä. Ohi­me­ne­vää derea­li­saa­tiota ilme­nee päih­tei­den käy­tön, uni­va­jeen sekä stres­sin seu­rauk­sena. #

Derea­li­saa­tio on sub­jek­tii­vi­nen koke­mus ulko­maa­il­man epä­to­del­li­suu­desta siinä missä deper­so­na­li­saa­tio on koke­musta oman itsen epä­to­del­li­suu­desta. Useim­mat läh­teet pitä­vät derea­li­saa­tiota ja deper­so­na­li­saa­tiota itse­näi­sinä ilmiöinä, mutta joi­den­kin mukaan kyse on poh­jim­mil­taan yhdestä ilmiöstä. Noso­lo­gi­sesti ilmiöi­den yhte­näi­syyttä perus­tel­laan sillä, että oireita ilme­nee useim­mi­ten tois­tensa yhtey­dessä. Filo­so­fi­sempi peruste on, ettei itsen, mui­den ja maa­il­man feno­me­no­lo­gista koke­mista voi erot­taa toi­sis­taan. #

Kroo­ni­nen derea­li­saa­tio saat­taa joh­tua taka­raivo- ja ohi­mo­loh­ko­jen toi­min­ta­häi­riöstä. #

Derea­li­saa­tiossa hen­kilö voi kokea havait­se­mansa asiat elot­to­mina, vailla nii­hin yleensä liit­ty­vää tun­ne­la­tausta. Läheis­ten ihmis­ten tun­nis­ta­mi­sen herät­tä­mät tun­ne­reak­tiot saat­ta­vat olla mer­kit­tä­vän latis­tu­neita. Déjà vun ja jamais vun koke­muk­set ovat taval­li­sia. Tutut pai­kat saat­ta­vat vai­kut­taa vie­railta, kum­mal­li­silta, epä­to­del­li­silta. Hen­kilö voi kokea maa­il­man ikään kuin dolly zoo­min lävitse. Havin­non poik­kea­vuus saat­taa kat­taa myös kuulo-, maku- ja hajuais­tin. #

Derea­li­saa­tiota ilme­nee usein pak­koa­ja­tus­ten yhdey­dessä. Se voi pak­koa­ja­tus­ten herät­tä­män ahdis­tu­nei­suu­den kanssa olla tie­dos­ta­ma­tonta, ja puh­jeta tie­toi­suu­teen esi­mer­kiksi vasta paniik­ki­koh­tauk­sen myötä. Oire voi täl­löin herät­tää koki­jas­saan pel­koa sen syistä, sillä derea­li­saa­tiota voi sen jär­kyt­tä­vyy­den takia olla vai­kea miel­tää pel­käs­tään ahdis­tu­nei­suu­desta joh­tu­vaksi. Sen sijaan ihmi­nen saat­taa kuvi­tella derea­li­saa­tion joh­tu­van jos­tain vaka­vam­masta syystä, mikä puo­les­taan saat­taa pahen­taa ahdis­tu­nei­suutta ja sen myötä taas derea­li­saa­tion koke­mista. #

Derea­li­saa­tiosta kär­si­vät kuvaa­vat koke­vansa ulko­maa­il­man ikään kuin se olisi televisio-ohjelmaa tai elo­ku­vaa. Tämän ja mui­den vas­taa­vien tun­tei­den seu­rauk­sena kroo­ni­sesti derea­li­soi­tu­nut ihmi­nen saat­taa vie­raan­tua lähei­sis­tään. #

Derea­li­saa­tio voi kyt­key­tyä epi­lep­si­aan, eri­tyi­sesti ohi­mo­loh­koe­pi­lep­si­aan, migree­niin sekä lie­viin pään vam­moi­hin. Alen­tu­nut tun­ne­rea­gointi havain­toon saat­taa joh­taa havai­tun koke­mi­seen epä­to­del­li­sena. #

Derea­li­saa­tio saat­taa myös olla epä­suora seu­raus tasa­pai­noais­tin häi­riöistä kuten sisä­kor­va­tu­leh­duk­sesta tai ves­ti­bu­laa­ri­neu­ro­nii­tistä. Täl­löin häi­riin­ty­neen tasa­pai­noais­tin sig­naa­lien ris­ti­rii­tai­suus aiem­min opi­tun kanssa aiheut­taa ahdis­tusta, mikä ede­saut­taa derea­li­saa­tio­ko­ke­muk­sen syn­ty­mistä. Toi­sen seli­tyk­sen mukaan noradre­na­liini- ja sero­to­nii­ni­toi­min­nassa tapah­tuu tasapaino-oireiden takia muu­tok­sia, jotka val­mis­ta­vat ihmistä rea­goi­maan vaa­raan, minkä seu­rauk­sena saat­taa olla ahdis­tu­nei­suutta tai paniikki, ja edel­leen derea­li­saa­tio. #

Kan­na­bis, psy­ke­dee­lit, dis­so­sia­tiii­vit, masen­nus­lääk­keet, kofeiini, ilo­kaasu, ja niko­tiini saat­ta­vat var­sin­kin suu­rina mää­rinä aiheut­taa derea­li­saa­tion kal­tai­sia koke­musia. Derea­li­saa­tio voi myös olla alko­ho­lin tai bent­so­diat­se­pii­nin vie­roi­tusoire. #

Derea­li­saa­tiota ilme­nee myös vai­kei­den uni­häi­riöi­den ja mie­li­sai­rauk­sien kuten deper­so­na­li­saa­tio­häi­riön, epä­va­kaan per­soo­nal­li­suu­den sekä kak­si­suun­tai­sen mie­lia­la­häi­riön yhtey­dessä. #

Derea­li­saa­tiota ja deper­so­na­li­saa­tiota voi­daan aiheut­taa fysio­lo­gi­sille oireille altis­ta­mi­sen mene­tel­mällä, jota käy­te­tään hoi­det­taessa paniik­ki­häi­riötä kog­ni­tii­vi­sella psy­ko­te­ra­pialla. #

Hajamieli

#26005. Lauantai, 9. kesäkuuta 2012 klo 14.43.29, kirjoittanut Jani.

Minun suvus­sani, eten­kin äitin puo­len suvussa, ylei­nen haja­mie­li­syys on yleistä. Aina­kin tut­ta­vien ja suku­lais­ten kes­ken sii­hen suh­tau­du­taan kevyesti (enim­mäk­seen huu­mo­rilla), ja vasta tuossa äsken tulin kuvi­tel­leeksi, kuinka pelot­ta­valta haja­mie­li­syys saat­taisi tun­tua, jos sii­hen ei olisi pie­nestä pitäen tot­tu­nut. Jos siis haja­mie­li­syys olisi pal­jon tila­päi­sem­pää ja har­vi­nai­sem­paa kuin vaik­kapa minulla, sitä saat­taisi pitää huo­les­tut­ta­vana merk­kinä oman ajat­te­lu­toi­min­nan rik­kou­tu­mi­sesta — ehkä aiheel­li­ses­ti­kin. #

Ajat­te­lun vail­li­nai­sesta toi­min­nas­ta­han haja­mie­li­syy­dessä on kyse, ja siinä, vaih­te­leeko ihmi­sen ajat­te­lu­toi­min­nan taso nor­maa­listi pal­jon vai vähän, on var­mas­ti­kin yksi­löl­li­siä eroa­vai­suuk­sia. Jos se vaih­te­lee pal­jon, mutta teräs­täy­tyy (aina­kin useim­mi­ten) aina tar­vit­taessa, ylei­nen­kään haja­mie­li­syys ei jaksa huo­les­tut­taa, koska sillä ei ole vaka­via seu­rauk­sia. #

Suh­tau­tu­mi­seni omaan haja­mie­li­syy­teeni on kum­mal­li­sessa ris­ti­rii­dassa ylei­sen itse­kriit­ti­syy­teni kanssa. Minut on kai edellä mai­ni­tun suku­ra­sit­teen takia kas­va­tettu usko­maan, että haja­mie­li­syy­destä aiheu­tu­vat vir­heet aiheu­tu­vat juu­ri­kin siitä, haja­mie­li­syy­destä, eivätkä minusta. Ikään kuin haja­mie­li­syys olisi minästä eril­li­nen voima tai peräti olento, Haja­mieli, kep­pos­te­leva pikku lepre­kaani, jonka puu­hia on kyllä vas­tus­tet­tava, mutta jota vas­taan ei var­si­nai­sesti sodi­ta­kaan, ja jonka aiheut­ta­mista epä­on­nis­tu­mi­sista minulla on vas­tuuta vain siltä osin, kuin en ole nii­hin koh­tuul­li­sissa mää­rin varau­tu­nut. #

शून्यता / Alaston sinä

#25865. Tiistai, 15. toukokuuta 2012 klo 20.24.25, kirjoittanut Jani.

Mikään ver­taus­kuva ei kykene sitä välit­tä­mään, mutta ver­taus­ku­via on pakko käyt­tää, jos sitä haluaa edes joten­kin kuvailla. #

Siis kun ihmi­nen alkaa tyh­jänä. Jo tässä luki­jan on vai­kea käsit­tää mistä puhu­taan. Sillä se, että kyke­net luke­maan, puhuu jo hyvin vah­vasti sen puo­lesta, että olet kadot­ta­nut välit­tö­män kos­ke­tuk­sen tyh­jyy­teen ajat sit­ten. #

Kuvi­tel­laanpa, että oli­sit ulkona käve­lyllä, kun yhtäk­kiä tai­vaalta las­keu­tuisi aivan ilmi­selvä len­tävä lau­ta­nen. #

Siinä, mitä tuolla het­kellä tun­net, se on, tyh­jyys. #

Mikään mitä olet oppi­nut, mikään mitä tie­dät ja osaat, mikään mitä olet koke­nut ei ole val­mis­ta­nut sinua tähän het­keen. Sen, minkä ole­mas­sao­losta edes­säsi ais­tisi kiis­tat­to­masti ker­to­vat, huu­ta­vat, ei min­kään sisäi­sen raken­teesi mukaan pitäisi olla ole­massa. #

Ehkä alat etsiä pii­lo­ka­me­raa, mut­tet löydä sel­lais­ta­kaan. Et löydä mitään seli­tystä. Kuinka rea­goit? #

Ehkä jäh­me­tyt odot­ta­maan, ehkä jou­dut pako­kau­hun val­taan? Ehkä ryh­dyt kuu­mei­sesti luo­maan seli­tystä, mitä tahansa? Mutta kaikki seli­tys­yri­tyk­sesi tun­tu­vat lap­sel­li­silta, jokai­nen tilan­netta kos­keva kyhäel­mäsi hapui­lulta pimeässä. #

Rajaa nyt kat­seesi tuo­hon tun­tee­seen, ettei sinulla ole mitään resep­tiä tilan­tee­seen. Rajaa ulko­puo­lelle kaikki muu, paitsi tämä: ihmi­nen, hänen sisäänsä ulko­puo­lelta tun­keu­tuva viesti, ja sisäi­nen kyvyt­tö­myys muo­dos­taa vies­tin poh­jalta min­kään­laista mie­le­kästä raken­netta, min­kään­laista tul­kin­taa. #

Siinä olet sinä suun­nil­leen sil­loin kun syn­nyt. #

Vies­ti­pom­mi­tus on alka­nut jo ennen sitä, ja kaikki yri­tyk­sesi muo­dos­taa sig­naa­leista tul­kin­toja tun­tu­vat niin kovin hapui­le­vilta, koska sinulla ei ole poh­jalla mitään minkä varaan tul­kin­to­jasi raken­tai­sit. #

Vähi­tel­len alat tie­tysti oppia, tul­kin­toja alkaa ker­tyä, ehkä imet niitä ympä­ril­läsi ole­vista ihmi­sistä, ehkä kehi­tät niitä itse, mutta huo­maa: perusta ei ole muut­tu­nut. Tul­kin­tasi raken­tu­vat yhä poh­jim­mil­laan tyh­jän päälle. #

Pala­taan pika­ke­lauk­sella nyky­het­keen. Tyh­jyy­den päälle on ker­ty­nyt tul­kin­toja, nii­den päälle uusia tul­kin­toja, nii­den päälle uusia tul­kin­toja, ker­ros ker­rok­selta lisää, ja nyt, kun luet tätä, sisäl­läsi on tul­kin­to­jen kumi­nau­ha­pallo. #

Jos et ole tai­kaus­koi­nen, tie­dät kumi­nau­ha­pal­losi ole­van sisim­mäs­sään tyhjä. Sitä­kin vii­saampi olet, jos et pidä yhtä­kään pal­losi kumi­nau­hoista pyhänä ja kos­ke­mat­to­mana: tie­dät kaik­kien tul­kin­to­jesi ole­van sinun valit­se­miasi, valit­ta­vis­sasi ja vaih­det­ta­vissa. Kun tul­kin­nat eivät toimi, etsit yksin­ker­tai­sesti nii­den tilalle jotain toi­mi­vam­paa. Jos­kus pal­loa täy­tyy pur­kaa syvem­mäl­tä­kin uusien tul­kin­to­jen sovit­ta­mi­seksi. #

Mutta kun tul­kit­set tyh­jyyttä ja yri­tät ekstra­po­loida reak­tio­tasi sii­hen, vii­sau­tesi kom­pas­tuu, mikäli käy­tät apuna koke­mus­tasi kumi­nau­ha­pal­lon ulom­pien ker­ros­ten kor­vau­tu­vuu­desta. #

Sillä: #

Kuvit­tele sig­naali, joka osoit­taa kaik­kein sisim­mät tul­kin­tasi kes­tä­mät­tö­miksi. #

Tässä, ole tark­kana: sisim­mät, perus­ta­vim­mat, tyh­jyyttä välit­tö­mästi ympä­röi­vät tul­kin­tasi ovat osoit­tau­tu­neet kes­tä­mät­tö­miksi. #

Mitä teet? #

Kor­vaat sisim­mät tul­kin­tasi toi­mi­vam­milla? #

Millä arvioit toi­mi­vuu­dem­muutta? #

Millä tul­kin­nalla arvioit eri tul­kin­to­jen toi­mi­vuu­dem­muutta? #

Jokeri

#25722. Keskiviikko, 11. huhtikuuta 2012 klo 20.02.50, kirjoittanut Jani.

Mie­tis­ke­lin aamulla lini­kassa Bat­ma­nia ja Joke­ria. Nämä tyy­pit esiin­ty­vät unis­sani aika usein, jäl­kim­mäi­nen eten­kin, Yön rita­rin näke­mi­sestä läh­tien on teh­nyt. Hah­mo­jen väli­sessä konflik­tissa on tie­tysti kyse kir­joit­ta­jan itsensä pään­si­säi­sistä ris­ti­rii­doista. Mutta mil­lai­sista, sitä poh­din. #

Kyse­hän ei tämän kak­si­kon kes­ken suin­kaan ole tavan­omai­sesta hyvä vas­taan paha -ase­tel­masta. Jokeri ei ole klas­si­nen omaneduntavoittelija-super­roisto, vaan hänen pää­mää­ränsä vai­kut­ta­vat pikem­min­kin mie­li­puo­li­silta, seka­sor­ron aiheut­ta­mi­seen täh­tää­viltä. #

Ihmet­te­lin, että mitä kum­maa tämä miek­ko­nen minun pääs­säni oikein tekee. Olen miel­tä­nyt itseni enem­män Bat­ma­nin kal­tai­seksi; Bat­ma­nin, joka täh­tää jär­jes­tyk­sen palaut­ta­mi­seen tais­te­le­malla epä­jär­jes­tystä aiheut­ta­via voi­mia (kuten Joke­ria) vas­taan. #

Yri­tin aluksi sovi­tella hah­moja Dun­geons & Dra­gons -pelien neli­kent­tään. Kek­sin kui­ten­kin, että ongel­maan puree tässä tapauk­sessa parem­min täl­lai­nen sovel­lettu neli­kenttä: #

Kaksiulotteinen koordinaatisto: Y-akselilla metodin entropia, X-akselilla tavoitteen entropia #

Kun pil­kon oman orga­ni­soi­tu­nei­suu­teni näille kah­delle akse­lille, käy ilmi, että vaikka meto­din jär­jes­tel­mäl­li­syys (joka vas­tan­nee kuta­kuin­kin D&D:n “laillisuus”-akselia) onkin minulle ehdot­to­man tär­keää, tavoit­teen koh­dalla tilanne onkin pal­jon epä­mää­räi­sempi. Itse asiassa aina­kin pikai­sella poh­dis­ke­lulla tulin sii­hen tulok­seen, että tavoit­teena epä­jär­jes­tys on minulle pal­jon mie­lui­sampi kuin jär­jes­tys. #

Tämä selit­tää unis­sani kum­mit­te­le­van Joke­rin. Bat­man­han on jär­jes­tel­mäl­li­sesti jär­jes­tystä tavoit­te­leva hahmo, kun taas Jokeri tavoit­te­lee epä­jär­jes­tystä. Miel­län lisäksi Joke­rin meto­dis­saan jär­jes­tel­mäl­li­seksi. Mikäli Jokeri menet­te­lisi epä­jär­jes­tel­mäl­li­sesti, hän sohisi kohti tavoi­tet­taan saman­lai­sella sat­tu­man­va­rai­suu­della kuin mil­lai­nen tuo tavoite itse on. #

Yön rita­rissa Jokeri kyllä väit­tää ole­vansa “autoja jah­taava koira”, mutta vas­toin puhei­taan hän on pyr­ki­myk­sis­sään sel­västi joh­don­mu­kai­nen ja jopa juo­ni­kas (“a guy with a plan”). Päin­vas­taista vakuu­tel­les­saan hän käyt­tää hyväk­seen sitä, että hänen pää­mää­ränsä on epä­jär­jes­tys. Se on ilmei­sen teho­kas hämäys: tavoite ja metodi mene­vät meiltä hel­posti sekai­sin, vaikka ne ovat tosia­siassa eri akse­leilla. #

Esi­merkki meto­dis­saan epä­jär­jes­tyk­sel­li­sestä hah­mosta voisi olla vaik­kapa Bat­man – paluun Ping­viini, joka päät­tää het­ken mie­li­joh­teesta mm. ryh­tyä por­mes­ta­rieh­dok­kaaksi. Ping­vii­nin tapauk­sessa hämär­rys­suhde menee­kin mie­len­kiin­toi­sesti toi­sin päin: Ping­vii­nin meto­di­sen epä­jär­jes­tyk­sen takia mei­dän on vai­kea nähdä min­kä­laa­tui­nen hänen tavoit­teensa on (jos mie­le­kästä sel­laista onkaan). #

Tämä jär­jes­tyk­sen ja epä­jär­jes­tyk­sen (Bat­ma­nin ja Joke­rin) väli­nen sisäi­nen konflik­tini on vai­van­nut minua toi­si­naan kovas­ti­kin. Olin aja­tel­lut, että olen huono, typerä ja heikko, kun en pysty pääs­tä­mään irti jär­jes­tyk­sestä, vaikka kui­ten­kaan toi­saalta en enää usko­kaan sii­hen niin kuin vielä nuo­rem­pana (kun sisäl­läni asui vain Bat­man) uskoin. Tuo yllä kuvaa­mani akse­li­jako ker­too nyt kui­ten­kin, että se, mistä haluan pitää kiinni, ja se, mistä en enää kykene pitä­mään kiinni, ovat­kin kaksi eri asiaa. Voin pitää meto­dini, eikä se ei ole ris­ti­rii­dassa eri akse­lille aset­tu­van tavoit­teen kanssa. Kog­ni­tii­vi­nen dis­so­nanssi rau­keaa. #

Epä­jär­jes­tys­ta­voit­te­le­muk­seni takia olen jo pit­kään flirt­tail­lut anar­kis­min kanssa. Mutta akse­li­ja­koni pal­jas­taa täs­sä­kin suh­teessa jotain uutta: anar­kismi — aina­kin useim­mat sen muo­dot — tavoit­te­lee jär­jes­tystä, kun taas kei­noissa se ottaa vapauk­sia, joita meto­dis­saan jär­jes­tel­mäl­li­nen ei voi itsel­leen sal­lia. Minulle siis anar­kis­min kei­not edus­ta­vat pää­mää­rää, kun taas sen pää­määrä kuvaa kei­no­jani. #

DısNwζ

#25506. Torstai, 8. maaliskuuta 2012 klo 19.55.31, kirjoittanut Jani.

Näin unta, että näyt­te­lin Dis­ney-ani­maa­tiossa. Muut hah­mot siinä oli­vat enim­mäk­seen aiem­mista Disney-animaatioista kier­rä­tet­tyjä, mm. Lumi­kin seit­se­män kää­piötä oli­vat siitä ja joi­tain koi­ria, ehkä 101 dal­ma­tia­laista tai Kau­no­tar ja Kul­kuri. Yhdessä koh­tauk­sessa jot­kin kep­pos­te­le­vat hah­mot ampui­vat minua ja joi­tain muita hah­moja kul­lan­vä­ri­sillä pik­ku­pom­meilla, mikä aiheutti vain näyt­tä­vän ilo­tu­li­tuk­sen Disney-taikasinisellä yötai­vaalla. Se oli niin lii­kut­ta­van kau­nis näky että aloin itkeä. Vähän sen jäl­keen elo­kuva taisi päät­tyä, ja lop­pu­koh­taus­kin, tai se, että se oli minun osuu­teni loppu, oli sekin niin lii­kut­ta­vaa että taas itkin. #

Aurin­ko­myrs­kyn aiheut­ta­mien revon­tul­ten ohella tuo sai vai­kut­teita paris­ta­kin läh­teestä. #

Ensim­mäi­nen oli Neil DeGrasse Tyso­nin “The Most Astoun­ding Fact” -haas­tat­te­lu­pätkä, jota lin­ki­tet­tiin eilen ahke­rasti. Minä olin sii­hen hiu­kan pet­ty­nyt, sillä minulla on oma käsi­tyk­seni siitä mikä on kaik­kein ällis­tyt­tä­vintä, ja minkä rin­nalla mikä tahansa (muu) fysi­kaa­li­nen tosia­sia kuu­los­taa minusta mität­tö­män arki­päi­väi­seltä: se, että miksi yli­päänsä on mitään sen sijaan ettei olis­kaan mitään. Se on minulle sel­lai­nen kahva zeniin ettei parem­paa voi olla. #

Paras kek­si­mäni vas­taus on, että itse asiassa myös “ei mitään” on ikään kuin ole­massa (paitsi ettei ole, koska se on “ei mitään”). Eli myös se “ei mitään” sisäl­tyy sii­hen kaik­keen mitä on, ja se, että meistä vai­kut­taa, että on vain sitä mikä on, ja että sitä, mikä ei ole, ei ole, on vain har­haa, joka joh­tuu ei-olevan luon­teesta: sitä­hän ei mei­dän mie­les­tämme ole. Mutta siis tosia­siassa sekin on mukana koko­nais­ku­vassa. #

(Vai­kut­taako tämä psy­koot­ti­selta? Joko olen ker­to­nut siitä osas­tolle tul­leesta kai­mas­tani, joka myös on Kirk­ko­num­melta, mutta per­soo­nal­taan aika pit­kälti minun vas­ta­koh­tani? Sel­lai­nen­han on kuin suo­raan jos­tain psy­kiat­rian oppi­kir­jasta, tai tosi­ta­pah­tu­miin perus­tu­vasta Hollywood-nyyhkytarinasta.) #

Lisäksi uneen vai­kutti se, että kuun­te­lin eilen DJ Har­veyn Resi­dent Advi­sor -set­tiä, ja siinä soi suloi­sesti mur­jottu Tels­tar. Tuo kap­pale on jo läh­tö­koh­tai­sesti täynnä sitä laa­dul­lista omi­nai­suutta, jota minä tun­nun vais­ton­va­rai­sesti kai­kesta kult­tuu­rista hake­van, ja kap­pale oli pahoin­pi­delty juuri siten, että se vah­vis­taa sii­hen sisäl­ty­vän kau­neu­den mene­tyk­sen tuot­ta­maa hai­keutta. #

Se on jon­kin­laista lap­suu­den kor­rup­tiota, tai jotain saman­laista kuin minä itse olen, lapsi-aikuinen-hybridiä, aikui­sen kuo­ren sisällä yhä elä­vää ihmis­touk­kaa. The Bar­king Grizzle on ihan sitä samaa, Boards of Cana­dan mel­kein koko tuo­tanto tun­tuu ole­van sitä. (Jos tie­dät mistä puhun, ja tie­dät lisää esi­merk­kejä, kerro pliis jooko.) #

Sen lop­pu­mi­seen en ole kyllä val­mis. Siksi tuo uni ehkä ker­too enem­män­kin pelosta kuin jos­tain, mitä kohti täy­sin uskoi­sin ole­vani menossa. Tie­tysti sen uskot­te­le­mi­nen sisäi­selle lap­sel­leni, etten edel­leen­kään ole oikea aikui­nen, vaan kak­soi­sa­gentti, jonka teh­tä­vänä on suo­jella sisäistä lasta oikeilta aikui­silta aikuista esit­tä­mällä, käy entis­tä­kin vai­keam­maksi, jos alan käydä töissä. #