marginaali

Frankenstein ja Dracula

#15069. Keskiviikko, 15. syyskuuta 2010 klo 13.28.08, kirjoittanut Jani.

Tyhjä joukko Pol­ku­pyö­rän kumet ovat jo pari viik­koa olleet täy­tön tar­pees­sa, mut­ta huol­toa­se­man ilma­kaap­pi on ollut epä­kun­nos­sa. Tänään vii­mein onnis­ti, eli kaap­pi oli kor­jat­tu ja sain ren­kaat täy­teen. #

Kävin vii­na­kau­pas­sa­kin. Ostin Dracu­lan ja neli­sent­ti­sen Jei­ge­rin. J-kokoel­mas­ta­ni puut­tuu enää ilmei­ses­ti vain 35-sent­ti­nen ja 10-sent­ti­nen. Kaik­ki kerä­tään! Täh­tääm­me vasa­mat tai­vai­siin! Derp! #

Koto­na odot­ti Ykkös­bo­nus-tie­do­te, jon­ka mukaan en ole vuo­den aika­na saa­nut siel­tä yhtään bonus­ta. Enim­mät ostok­set teen­kin City­mar­ke­tis­sa, mut­ta oli noi­ta Siwas­ta­kin näkö­jään tul­lut teh­tyä mel­kein kol­men­sa­dan euron edes­tä. #

Näin aamul­la taas masen­nus­pai­na­jai­sia, tyy­pil­tään sel­lai­sia, jois­ta en ole ehkä tain­nut aiem­min kir­joit­taa, kun en oikeas­taan ole nii­tä kun­nol­la aiem­min tie­dos­ta­nut­kaan. Niis­sä olen yksin asun­nos­sa, joka hei­jas­te­lee sel­väs­ti Kemin-aikais­ta ensim­mäis­tä omaa kotia­ni, vaik­kei kos­kaan ole­kaan raken­teel­taan sel­lai­nen. Asun­to on karu ja tyh­jä, ja sin­ne pais­taa kyl­mä ja raa­ka kevä­tau­rin­ko. #

Se on täy­sin hen­ge­tön paik­ka, kuol­lut koti. Tar­koi­tan todel­la kuol­lut­ta, niin loh­dut­to­man lopul­li­ses­ti elä­män­sä menet­tä­nyt­tä, että jos pys­tyi­sin sen välit­tä­mään, pys­tyi­sin välit­tä­mään sen, mik­si nämä ovat masen­nus­pai­na­jai­sia. Ehkä jopa sen, mik­si mitään toi­voa ei tosi­aan­kaan ole. #

Vii­me yönä tähän liit­tyi vie­lä joten­kin Fran­kens­tei­nin hir­viö. Olen usein ihme­tel­lyt, mik­sei se esiin­ny unis­sa­ni useam­min. Se tun­tui­si aina­kin tie­toi­sel­la tasol­la täy­del­li­sel­tä ver­taus­ku­val­ta sil­le mil­lai­sek­si koen itse­ni: kei­no­te­koi­ses­ti hen­kiin herä­te­tyk­si ruu­miik­si, jon­ka “elä­mä” on iljet­tä­vän luon­non­vas­tai­nen ilmiö. #

Eris­täy­ty­nyt suo­jau­tu­ja vält­tää tun­ne­luk­ko­ja. Eris­täy­ty­nyt suo­je­li­ja on kuin muu­ri tai aita, jon­ka sisäl­lä tun­ne­lu­kot pii­les­ke­le­vät. Pyr­ki­myk­se­nä on suo­jel­la haa­voit­tu­vaa las­ta haa­voit­tu­vuu­teen liit­ty­väl­tä tus­kal­ta. #

Eris­täy­ty­nyt suo­je­li­ja saat­taa tun­tea olon­sa välin­pi­tä­mät­tö­mäk­si tai tyh­jäk­si ja voi ottaa kyy­ni­sen asen­teen vält­tyäk­seen tun­teil­ta suh­tees­sa ihmi­siin tai tekoi­hin. Eris­täy­ty­nyt suo­je­li­ja leik­kaa poik­ki tar­pei­ta ja tun­tei­ta, irrot­tau­tuu emo­tio­naa­li­ses­ti ihmi­sis­tä ja kiel­täy­tyy hei­dän [avus­taan]; tun­tee itsen­sä eris­ty­neek­si, haja­mie­li­sek­si, haja­nai­sek­si, per­soo­nat­to­mak­si, tyh­jäk­si tai olon­sa tyl­säk­si. #

Eris­täy­ty­nyt suo­je­li­ja tavoit­te­lee haja­nais­ta, itseä rau­hoit­ta­vaa tai itseä sti­mu­loi­vaa toi­min­taa, jos­kus pakon­omai­ses­ti tai lii­al­li­suuk­siin saak­ka. #

Tila on syn­ty­nyt ympä­ris­tös­sä, [joka] oli vai­kea lap­sel­le ja sen takia oli mie­le­käs­tä etään­nyt­tää itsen­sä sii­tä ja omis­ta tun­teis­taan. Myö­hem­min oli­si ollut hyö­dyl­lis­tä luo­pua täs­tä toi­min­nas­ta ja tul­la avoi­mem­mak­si maa­il­mal­le sekä omil­le tun­teil­le jäl­leen, mut­ta sii­tä on tul­lut toi­min­ta­ta­pa, jos­ta on vai­kea pääs­tää irti. #

Men­to­res: Minä-tilat (297 kt:n PDF; koros­tus ja lin­ki­tys omia­ni) #

Namah Om

#13421. Maanantai, 5. heinäkuuta 2010 klo 20.57.27, kirjoittanut Jani.

Shiva-patsas mietiskelyasennossa Rishikeshissä, Intiassa Hal­vek­sun ant­ro­po­mor­fis­mia uskon­non yhtey­des­sä, ja se on ongel­ma, joka täy­tyy rat­kais­ta ennen oman oppi­ni lopul­lis­ta hah­mot­tu­mis­ta. #

En niin­kään pidä paha­na sym­bo­lis­mia, pikem­min­kin päin­vas­toin: sym­bo­lis­mia haluai­sin ympä­tä kult­tii­ni niin pal­jon kuin mah­dol­lis­ta. Aivo­va­jaa­ta ant­ro­po­mor­fis­mis­ta uskon­non yhtey­des­sä tekee vas­ta se, kun voi­man tai ilmiön sym­bo­lik­si otet­tuun hah­moon laka­taan suh­tau­tu­mas­ta sym­bo­li­se­na, ja sitä ale­taan pitää sym­bo­loi­mas­taan asias­ta irral­li­se­na olen­to­na. Sii­tä tulee ikään kuin nuk­ke­mes­ta­ri, joka pite­lee hal­lit­se­man­sa asian naru­ja käsis­sään sen sijaan, että se on itse vain ja koko­naan tuon hal­lin­nan koh­teen att­ri­buut­tien, narut­to­man nuken nimi. #

Nuken joka elää… #

Vir­he sym­bo­lin irrot­ta­mi­ses­sa koh­tees­taan on sii­nä, että se rik­koo kai­ken yksey­den: kun hal­lit­se­mas­taan ilmiös­tä eril­leen raas­tet­tu sym­bo­li­rie­pu ei (tie­ten­kään) voi tul­la näky­väk­si aina­kaan ilman mie­len­häi­riön apua, luo­daan seu­raa­vak­si näky­väs­tä maa­il­mas­ta eril­lään ole­va mie­li­ku­vi­tus­maa­il­ma, jon­ne nuk­ke­mes­ta­ri pan­naan asus­te­le­maan. Ja kas vain, yhden jat­ku­van maa­il­mam­me hal­kai­see­kin yhtäk­kiä rai­lo joka jakaa sen kah­tia. #

Ei, minä haluan sym­bo­lin, joka pysyy sym­bo­li­na. Sil­loin se saa ottaa myös ant­ro­po­mor­fi­sia piir­tei­tä ihan vapaas­ti — ant­ro­po­mor­fis­min suo­sit­tuu­den huo­mioi­den se on itse asias­sa jopa toi­vot­ta­vaa. Se nimit­täin kie­lii sii­tä, että (uskon­nol­li­sen) ihmi­sen on hel­poin­ta samais­tua juu­ri ihmis­hah­moi­hin, ja täl­lai­set hah­mot tuot­ta­vat hänel­le tur­val­li­suu­den- ja mui­ta tun­tei­ta. #

Tur­val­li­suu­den­tun­net­ta­kaan en pane lain­kaan pahak­se­ni, mut­ta minua kiin­nos­taa täs­sä koko pro­jek­tis­sa ensi­si­jai­ses­ti kui­ten­kin toi­nen tun­ne: eufo­ria. Sehän oli se, min­kä takia tätä usko­pi­aat­tia­ni rupe­sin alu­nal­ku­jaan mie­les­tä­ni (ex Mens) uut­ta­maan. Haluan mie­li­hy­vää, joka pyyh­kii kai­ken pois. #

Vie­ras­tan eks­lusii­vis­ten uskon­to­jen juma­lia, kos­ka nämä opit perus­tu­vat yksey­den sär­ke­väl­le vir­heel­le: on oikea oppi ja sit­ten on pal­jon mui­ta oppe­ja, jot­ka ovat vää­riä. Sen sijaan jo aiem­min­kin ylis­tä­mä­ni hin­du­lai­suus on ääri­su­vait­se­vai­nen oppi, joka säi­lyt­tää yksey­den: olem­me kaik­ki samaa per­het­tä. Eks­lusii­vi­sen opin juma­laan taker­tues­sa­ni tun­ti­sin vain pyr­ki­vä­ni kor­jaa­maan jotain läh­tö­koh­tai­ses­ti kor­jaa­ma­ton­ta. Hin­du­lai­suu­des­ta poi­mi­tun juma­lan kans­sa minun ei sen sijaan tar­vit­se kor­ja­ta mitään, vaan saan sii­nä ikään kuin vain palan hin­du­lais­ta savea, jos­ta voin luo­da jotain uut­ta ja omaa. #

Pitem­mit­tä puheit­ta: Shi­va on minus­ta kieh­to­va. #

In the Mahab­ha­ra­ta, Shi­va is depic­ted as “the stan­dard of invinci­bi­li­ty, might, and ter­ror”, as well as a figu­re of honor, delight, and bril­liance. #

Wiki­pe­dia: Shi­va, 4.1: Destro­yer ver­sus bene­fac­tor (englan­nik­si) #

kuulee unia

#10441. Tiistai, 10. marraskuuta 2009 klo 10.53.09, kirjoittanut Jani. 

M: Hei!
J: Hei.
M: Noh, minkäslaista tänään olis mielessä?
J: (Hymyilee.) No... eipä mitään, erityisempiä.
M: (Odottaa.)
J: (Hiljaa.)
M: Ei mitään ihmeempiä?
J: Ei.
M: Viimeksihän puheltiin vähän siitä mitä, minkälaisia ajatuksia sinulla oli, tai muistelit että mitä mietit silloin pienempänä, semmoisena kouluikäsenä.
J: (Havahtuu.) Joo.
M: ...onko siitä, tullut jotain ehkä mieleen nyt?
J: No... tuli vain, taikka muistin tuossa, että näin viime yönä, tai että minkälaista unta näin viime yönä. (Hiljaa.) Semmosta... näen vissiin aika monestiki, tai ei nyt jatkuvasti, mutta sillä lailla kausittain, semmosia että olen, tai useinki olen koulussa kyllä unissa, mutta sitte näin joskus ne on semmosiaki että, niinku viime yönä, että... että olen niinku hirviän väsyny sielä... aiemmin ne oikiastaan oli semmosia että olin niinku ensin koulussa, tai menin sinne, ja sitte huomasin että enhän minä tähän pysty-
M: Eli oliko tämä nyt, se sinun peruskoulu vai joku-
J: Joo, peruskoulu, tai lukio, ku net oli meillä yläaste ja lukio samassa. Niin sielä olen, ja sitte yhtäkkiä tajuan, että koulua on vielä monta tuntia, tai vaikka etes tuntiki, ja se tuntuu ihan musertavalta, että niin musertavan pitkä, pitkä aika on vielä ku pitää olla. Ja muistan siinä sitte että enhän minä ole tähän pystyny enää aikoihin, miksi ihmeessä minä tänne nyt tulin, ku en jaksa... (Otsa rypistyy, vaikenee.)
M: (Odottaa.)
J: Ja sitte yleensä niinku, sillä lailla, lähen sieltä tai olen lähössä pois sitte, ku tajuan etten jaksa, eikä siinä mitään, sillä lailla, etten ole huolissani siitä että mitä siitä opettajat ajattelee vaikka lähen kesken päivän, ku tiiän itte että olen... (Synkistyy, vaikenee.) Että olen niin pahasti sairas että se varmasti ymmärretään.
M: Niin. (Odottaa.)
J: Se on... sillä lailla, varmaan ihan suoraan sieltä, sillon ku oikiasti sairastuin, tai että sitä niinku heijastelee, ja se on... aika synkkää tai sillä lailla, surullista että, oikiastaan en kyllä sillon ajatellu yhtään sitä mitä siitä jokku opettajat ajattelee, mutta se on pikemminki niinku miten olin pienenä, tai että miten sillon olisin ajatellu, että nyt minä tiiän että olen niin kipiä että sillon voi olla pois koulusta. (Vaikuttaa alakuloiselta.)
M: (Odottaa.)
J: (Hiljaa.)
M: Eli se tuntuu surulliselta kun sitä ajattelee?
J: Niin. Sillai... että seki niinku, oikiastaan niin, siitä pitiki sanoa, että se miksi viimeksi puhuin, tai aloin puhua siitä miten sillon pienenä ajattelin, että se niinku, sen takia, tai sen jälkeen, ku olin niinku huomannu, tai jotenki... kasvanu siihen, että tämähän on kaikki ihan mieletöntä, ettei ole mitään järkiä, tai tarkotusta, semmonen, niin se niinku herätti semmosen tar... tai että sen takia sitte niinku ikään ku kasvatin itselleni semmosen... valepersoonan (pysähtyy. Odottaa, hiukan kysyvänä.)
M: (Rohkaisevasti.) Niin.
J: Niin semmosen, joka sitte, niinku, että sen turvin sitte niinku pystyin kasvamaan, tai että se niinku tuli mulle pelastuk- (vaikenee. Nieleskelee. Alkaa kyynelehtiä.)
M: (Ymmärtävästi.) Niin, eli ikään kuin nostit itse itsesi siitä... että kun oli vaikea olla silloin pienenä, niin...
J: Niin, niin sillä lailla, rupesin itse itselleni, että se ehkä oli se pienenä se semmonen tunne ettei ole mitään, niin se ehkä oli semmosta vähän niinku yksinäisyyttä, tai semmosta mitä niinku lapsi, ku lapsella pitää olla semmonen tunne, että voi olla turvallisesti ja että, että on joku aikuinen... (vaikenee taas.)
M: (Odottaa.)
J: Niin että lapsella pitää olla joku johon voi sillä lailla tuntea että voi turvautua, ettei ole niin vaikeaa. Niin ehkä mulla vähän... että koin, ettei voi olla sillä lailla, turvautua keneenkään, ja siksi, siitä tuli se semmonen tunne, että tämä maailma on niin lohuton paikka. (Hiljaa.) Ja siihen sitten, tosiaan niinku itte ittelleni ikään ku rupesin semmoseksi, aikuseksi. Joka... (nyyhkii.) Joka sitten...
M: (Odottaa.)
J: Se uni..., olen sen kertonukki, siinä on se hevonen...
M: (Rohkaisevasti.) Joo, minä muistan sen.
J: Niin se on semmonen, vaikka siinä toisaalta on kyse vähän mummistaki, että mummi oli mulle semmonen aikunen, ja se sitten kuoli, niin olen ajatellu, että se kuitenki on se hevonen jotaki semmosta... minun sisäistäki, ja se on varmaan se minun semmonen, oma sisäinen aikuinen, se semmonen... valepersoona, jonka avulla, taikka turvin kasvoin sitte niin, sillä lailla pääsin siitä yksinäisyyestä tai turvattomuuesta mikä oli sillon pienenä.
M: Niin.
J: Ja sitten se kuoli... olin lähellä, tai etten päässy, se minusta, sen takia — tai senki takia niin surullinen on se, että siinä unessa se matka minkä sillä pääsin oli niin lyhyt, etten päässy ku semmosen ehkä kilometrin sieltä mummilasta, etten sen kauemmas.
M: (Odottaa.)
J: (Miettivänä.) Niin se sillä lailla... jotenki ehkä liittyy tähän... näihin uniin joissa nyt sitte olen koululla. Että ku se miten tajuan, että olen niin sairas, niin se on hyvin sillä lailla, sitä justiin miten ajattelin sillon pienenä, että oli hyvin selvä semmonen mulla raja niinku, että tiesin ite mikä on aikusesta ihmisestä hyväksyttävä syy olla pois koulusta ja se... tai ehkä sen nyt tietää muutki, mutta että siinä hyvin vahvasti se tuntuu minusta niinku, että se miten minä sen ajattelin, niin sen ajattelin justiin sillä minun, aikuispersoonalla.
M: Niin.
J: Ymmärräkkö, tai että onko tässä, (alkaa hymyillä) mitään järkiä?
M: Kyllä minä, luulen ymmärtäväni. Eli että sen takia tuli näistä koulujutuista niin vahvasti sulla nyt mieleen tämä aiempi uni, kun se muistutti siitä mikä siinä unessa niin vahvasti, tai selkeästi kiteytyy.
J: Niin.
M: Eli se sellainen sinulla ollut turva tai tuki, joka auttoi sinut sieltä mummilasta matkan alkuun, mutta sitten kuitenkin sille kävi jotenkin... huonosti siinä.
J: Niin. (Liikuttuu taas.)
M: ...tai että se ei jaksanut kovin pitkälle, ja se, oliko se ehkä, minulla tulee nyt mieleen, että mikä piste sinun elämässä se sitten ehkä oli se, missä sinä sen... lapsuuden tuen menetit?
J: (Keskittyy.) Se oli... varmaan se oli se siinä, sillon ku sairastuin. Se oli se (liikuttuu) piste justiin, siis sillon minä sen unen näinkin...
M: (Oivaltavasti.) No niin.
J: ...siis sillon, sillon se ikään ku lopullisesti, murtui taikka hajos se (kyynelehtien), ettei se enää niinku toiminu, se minkä olin sieltä saanu, taikka itelleni kasvattanu, se semmonen... tuki.
M: Niin.
J: (Haudanvakavana.) Eli ikään ku sillon se osa minusta kuoli, niinku siinä unessa tapahtuki.
M: (Odottaa.)
J: (Hiljaa.)
M: No... mitä sinä ajattelet... nyt siitä, tai että, onko kenties jotain tullut sen tilalle, minkä koet, että silloin menetit?
J: No ei... se... olen (hymähtäen) ikään ku jumahtanu siihen, niinku näistä unistaki, siis näistä mitä nyt näen, näitä koulu-unia, että niissäki muka yritän jotaki, ja sitte tajuanki että enhän minä tähän pysty... (ajatuksiinsa vajoten.) Etten pysty tähän tietenkään, nyt ku mulla ei ole... mitään...
M: Ei ole sitä mikä oli silloin pienempänä?
J: (Kyynelehtien taas.) Niin.
M: (Odottaa.)
J: (Ryhdistäytyen.) Ja siis, se ajatus, mikä mulla oli, taikka mikä piti sanoa, että justiin että, sen tilalle ei ole niinku tullu mitään, vaan että nyt ku sitä ei ole, olen joutunu palaamaan siihen mikä oli sillon, sillon ennen sitä, se semmonen-
M: (Oivaltaen.) Niin.
J: ...semmonen tila missä, ettei niinku missään ole mitään järkiä. Et
tä, että kaikki on ihan toivotonta.
M: (Yhteen ääneen.) Toivotonta, niin.
J: (Ajatuksiinsa vajonneena.)
M: (Odottaa.)
J: (Hiljaa, yhä miettivänä, ei enää kyynelehdi.)
M: No, pikku hiljaa voitaisiin ruveta tältä kertaa lopettelemaan-
J: (Havahtuu.)
M: ...mutta millainen, että miltä sinusta nyt tuntuu, näiden tällä kertaa juteltujen asioiden jälkeen?
J: No... (hymyilee vähän) ihan hyvältä.
M: (Vastaa hymyyn.) Että vaikka vähän... vähän tuollaisia vaikeita ja surullisiakin asioita on nyt tässä käsitelty, niin nyt kuitenkin, että pärjäät kuitenkin ihan hyvin?
J: (Mielihyvästä punehtuen, hymyillen ilahtuneesti.) Joo, kyllä.
M: (Puolittain todeten.) Että ihan hyvin.
J: (Vakuutellen, yhä hymyillen) Joo.
M: No hyvä, sitten voitaisiin tältä kertaa lopettaa?
J: (Nyökkää myöntävästi.)
M: Selvä. Seuraavalla kerralla sitten lisää. (Hymyillen.)
J: (Iloisena.) Joo.
M: No niin.
J: (Lähtee) Hei!
M: Heippa!

Ursus melancholicus

#7413. Keskiviikko, 15. huhtikuuta 2009 klo 10.06.35, kirjoittanut Jani.

Jääkarhu #

Vii­me yönä näin unta, että pai­nin jää­kar­hun kans­sa. Jou­duin jos­tain syys­tä sen kyn­siin, ja tie­sin, että ainoa tapa sel­viy­tyä sii­tä hen­gis­sä oli alis­tua koko­naan sen leik­ki­ka­luk­si eli antaa sen vään­nel­lä minua ihan miten sitä huvit­ti. Olin het­keä aiem­min näh­nyt jon­kun teke­vän niin huvin vuok­si ja sii­tä tie­sin tämän kei­non. Kar­hu puris­ti minut alleen maa­ta vas­ten ja otti pää­ni leu­ko­jen­sa väliin niin, että tun­sin sen läm­pi­män ja kos­tean hen­gi­tyk­sen naa­mal­la­ni. Sii­nä­kin yri­tin vain olla rau­hal­li­ses­ti ja liik­ku­mat­ta, huo­li­mat­ta ase­tel­man kuu­mot­ta­vuu­des­ta. #

Edel­li­sis­tä kar­hu-unis­ta onkin aikaa. Olen jo aikoi­na­ni pää­tel­lyt tuon eläi­men sym­bo­loi­van minul­le ahdis­ta­via asioi­ta. Täs­sä tämän­ker­tai­ses­sa se voi­si kyl­lä­kin olla myös masen­nuk­sen sym­bo­li pää­tel­len tuos­ta “ainoa kei­no sel­viy­tyä sii­tä hen­gis­sä on alis­tua sen rie­po­tel­ta­vak­si” -ideas­ta. Unes­sa meto­din tar­koi­tuk­se­na oli jäl­ji­tel­lä pen­nun käyt­täy­ty­mis­tä ja vedo­ta siten aikui­sen suo­je­lu­vais­toon, joka toi­mii sen leik­kies­sä pen­nun kans­sa. Todel­li­suu­des­sa­han jää­kar­hun­pen­nul­la ei ole mitään hen­gis­sä­sel­viy­ty­mis­mah­dol­li­suuk­sia vie­raan aikui­sen kyn­sis­sä. #

Tosin Cal­ga­ryn yli­opis­ton jul­kai­sun mukaan on näkö­jään havait­tu aina­kin yksi tapaus, jos­sa koke­ma­ton jää­kar­hu­naa­ras adop­toi toi­sen yhtä koke­mat­to­man naa­raan yhden pen­nun kah­des­ta omas­taan sii­hen saak­ka koos­tu­neen pesu­een­sa jat­kok­si.A.E. Deroc­her, Ø. Wiig: “Obser­va­tion of Adop­tion in Polar Bears (Ursus mari­ti­mus)”; Arc­tic Vol. 52, No. 4 (jou­lu­kuu 1999). #

Mut­ta mil­lä ihmeen algo­rit­mil­lä Ksml.fissä skaa­la­taan nuo kuvat? Van­has-rie­pu­kin näyt­tää pik­se­löi­ty­mi­sen takia jol­tain örkil­tä. Siis jopa enem­män kuin taval­li­ses­ti. #

Unimaailmassani ahdistavia asioita symboloi ylivoimaisesti useimmin karhu

#6392. Keskiviikko, 12. joulukuuta 2007 klo 18.23.31, kirjoittanut Jani.

Uni­maa­il­mas­sa­ni ahdis­ta­via asioi­ta sym­bo­loi yli­voi­mai­ses­ti useim­min kar­hu. Vii­me yönä nii­tä oli oikein monen­lai­sia, rus­kei­ta ja val­koi­sia. Jäl­kim­mäi­set ovat epäi­le­mät­tä peräi­sin Kul­tai­sen kom­pas­sin julis­teis­ta. #

Edel­li­nen uni, jos­ta tän­ne kir­joi­tin, ei itse asias­sa ollut ahdis­ta­va, vaik­ka kar­hu­han se sii­nä­kin oli. Sii­nä tuo motii­vi oli pel­käs­tään huvit­ta­va, mut­ta omal­la per­vers­sil­lä taval­laan sekin saat­toi tie­tys­ti esit­tää ahdis­tus­ta, joka sii­nä vai­hees­sa oli vas­ta tuloil­laan… tai joka ei oikeas­taan kos­kaan ole täy­sin pois­sa, mut­ta jon­ka pys­tyn aina välil­lä pit­kik­si­kin ajoik­si sul­ke­maan pois mie­les­tä­ni eri­lai­sil­la har­hau­tus­kei­noil­la. #